maanantai 17. huhtikuuta 2017

Laiskan bloggaajan paluu nro. 555

Olen laiska bloggaaja. Tai ehkä ennemminkin arka bloggaaja. Jos en ole saanut mitään järkevää aikaan, en kirjoita blogia. Pidän turhan tiukan seulan siinä mitä voi kirjoittaa blogiin ja mitä ei. Pitäisi olla ehkä vähemmän itsekriittinen.

Yksi merkittävä ongelma blogitekstien kyhäämisessä on se, että olen surkea auttamattoman valokuvaaja. Minulla on nytkin talven ja syksyn ajalta monta valmista työtä odottamassa valokuvaamista. Toisin sanoen sitä hetkeä, kun satun olemaan vapaalla ja kotona sellaisena hetkenä, kun luonnonvaloa on riittävästi. Talvella luonnonvalossa kuvaaminen oli liki mahdotonta toteuttaa koulunkäynnin ohella. Koulua on muutoinkin hyvä syyttää blogin hiljaisuudesta. Edellinen jakso oli raskas ja vaativa. Kuluva jakso onkin sitten mennyt edellisestä jaksosta toipumiseen ja edellisen jakson kautta saatujen sijaisuuksien hoitamiseen. Vapaa-aika on siis ajoittain kortilla. Esimerkiksi pääsiäinen merni töiden merkeissä, ja tänään on ainoa täysi vapaapäivä kuluneen kahden viikon sisään.

Merkittävä energianviejä on myös parisuhteen toisen osapuolen vointi. Jos tuo karvapallero voi huonosti, syö se minultakin energiaa enkä jaksa/pysty aina keskittymään muuhun hääräämiseen. Tässä olisi paljon parantamisen varaa. Minun pitäisi vain "röyhkeästi" tehdä niitä omiakin juttuja, niin ne toisen ongelmatkaan eivät kuormittaisi niin paljoa. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Jään turhan helposti pyörimään ongelmiin, jotka eivät ole edes omiani (vaikka niistä kyllä tulee joka tapauksessa ongelmia minullekin, koska yhteisessä taloudessa kuitenkin esiintyvät).

Suurimpia syitä käsityömerkintöjen puuttumiseen on kuiten se, että innostunut helposti jostain uudesta ideasta ja vanhat työt jäävät roikkumaan keskeneräisinä enkä kohta enää muista mitä kaikkea minulla on keskeneräisenä. Tarkoituksena olisi myös aloittaa muutama neulepaita, mutta en ole viitsinyt, koska tiedän, etten tule olemaan näissä mitoissa jatkossa (olisi siis turhaa tehdä nykyisillä mitoilla pusero, joka sitten myöhemmin jäisi vain liian isona kaappiin pyörimään). Innostukseni käsitöihin on myös kausittaista. Saatan pitkän aikaa olla tekemättä yhtään käsitöitä, mutta katsoa lukuisia elokuvia ja joskus taas toisinpäin.

Nyt meillä on onneksi erillinen työhuone, joten edellisessä asunnossa usean vuoden ajan piinannutta ongelmaa ei enää ole: En ole enää riippuvainen rakkaani unirytmistä, kun voin käyttää ompelukonetta työhuoneessa milloin vain. Toisin kuin edellisessä asunnossa, jossa ompepöytäni ja käsityötarvikkeeni olivat makuuhuoneessa.

Otan ehkä turhankin paljon paineta blogin pitämisestä ja sitten en saa välttämättä saa mitään järkevää aikaiseksi, kun mietin vain, että pitäisi blogin takia saada jotain valmiiksi. Se vie motivaation tekemisestä. Pitäisi opetella tekemään tekemisen ilosta ja sitten, kun saa jotain valmiiksi, voisi aiheesta tehdä merkinnän blogiin. Nyt ajatukseni ovat liikaa siinä, että asiita pitäisi tehdä nimenomaan blogin takia. Minua alkaa herkästi hävettää se, etten saa blogin eteen mitään aikaiseksi. Esimerkiksi vain reilun kilon verran edennyt, jo kolme vuotta sitten aloittamani villalankalaihis nolottaa: Olisi pitänyt saada enemmän aikaan. Ja miksi ihmeessä? Ketä ja mitä varten? Minun pitäisi selvästikin käyttää järkeäni enemmän. Tapanani on mennä ja elää liian usein tunteet edellä (aivan kaikessa). Ehkä se onkin kaikkein suurin heikkouteni. Myös blogin päivittämisessä.



p.s. Vuodenvaihteessa elämäämme tuli yksi merkittävä muutos, joka raskaan ja vaativan koulujakson lisäksi söi hetkisen aikaa arjesta.

Meistä tuli aviopari. Havahduin siihen, että kukaan ei voi koskaan etukäteen tietää milloin elämä päättyy, ja siksi asiat pitää tehdä nyt eikä "sitten joskus". Niinpä me varattiin maistraatista aika sen suuremmin asiaa pohtimatta, koska elämä on tässä ja nyt.