tiistai 18. elokuuta 2015

Vegeruokaa kaupan pakastealtaasta

Kun ryhdyin 12 vuotta sitten kasvissyöjäksi, kauppojen tarjonta oli jokseenkin erilaista kuin nykyään. Olin silloin vain lakto-ovo-vegetaristi, mutta käytin alusta asti mielelläni myös maidottomia ja munattomia tuotteita. Paikallinen S-market ei silloin kovin laajaa valikoimaa tarjonnut vegaaneille. Yksinkertainen syy siihen oli se, että Suomessa ei ylipäätään ollut tarjolla vegaanisia vaihtoehtoja kehuttavissa määrin.

Nykyisin tarjonta on ihan peruskaupoissakin aivan toisenlaista: löytyy lukuisia erilaisia kasvimaitoja ja -kermoja sekä jugurtteja, kasvipohjaisia nakkeja ja makkaroita, linssejä ja papuja montaa eri sorttia, jäätelöitäkin jokunen, keksihyllyllä on jo valinnan vaikeus ja suklaatakin löytyy enemmän kuin moni osaisi arvata.

Yhtenä päivänä yllätin itseni, kun Tampereelta kotiin ajaessani poikkesin vielä Pirkkalan Citymarkettiin, ihan vain tarkistaakseni mitä kaikkea sieltä löytyykään. Pakastealtaalla meinasi tulla itku: Oli yhtä sun toista vegaanista, proteiinipitoista purtavaa: makkaroita, pyöryköitä, pihvejä, pitaleipiä...

Koska kotiin oli miltei tunnin matka ja lämpömittari oli päivän aikana kivunnut turhan korkealle (ja auto oli seissyt muutaman tunnin parkkipaikalla, suorassa auringonpaisteessa) en viitsinyt ostaa kaikkea, mitä olisin halunnut. Minulla ei myöskään ollut kylmälaukkua ja -kalleja mukana, joten pakasteet olisivat olleet niin sulia kotiin päästessäni, ettei niitä olisi viitsinyt laittaa enää pakastimeen. Ostin vehnäproteiinista valmistettuja makkaroita ja seitan-pitaleipiä. Niiden tueksi ja turvaksi ostin pari pussia erisorttisia pakastekasviksia ja pienikokoisen kylmälaukun, jonka voi aina tämänkaltaisten tilanteiden varalta pitää mukana. Meillä on kyllä isokin kylmälaukku, mutta sitä ei mielellään ota mukaan joka paikkaan, kun mokoma on niin iso. Pikkuinen laukku kulkee kätevästi mukana, vaikka tekisi reissun julkisilla kulkuneuvoilla.

Seuraavalle Tampereen reissulle pitää varautua kunnon kylmävarusteiden kanssa, että saadaan muitakin tuotteita testattavaksi.
Seitan-pita (Bio Inside, Vegan-Kebab Snack) oli melko pienikokoinen, joten määrällisesti siinä ei ollut paljoa syötävää. Parin makkaran kanssa siitä sai kuitenkin koottua ihan kelvollisen kokoisen annoksen. Pita oli ihan maistuvaa ja kyllä sitä varmasti tulee joskus uudelleenkin syötyä. Sen suurin ongelma oli kuitenkin suolattomuus: Suolaa pitaleivissä oli 1,2 %,  mutta suolaiseen ruokaan tottuneiden suihin ne maistuivat suolattomilta. Kyseinen ongelma oli onneksi helposti korjattavissa. Kaikkiruokainen, mutta tämänkaltaisten ruokien kohdalla tarkka ja kriittinen, Vegebodari kehui pitaleipien makua, joten kyllä ne siinä tapauksessa ovaat kelvollista syötävää. Suurin miinus oli hieman korkeahko hinta: kahden pitaleivän paketti kustansi 6,99 €. Ei näitä ihan joka päivä viitsi ostaa.

Makkarat (Linda McCartney: Vegerarian sausages) olivat omasta mielestäni parempia kuin pitaleivät. Koostumukseltaan ne muistuttivat, ainakin omaan suuhuni, ehkä enemmän mureketta kuin makkaroita, mutta se nyt on sivuseikka. Makkaroissa oli mielestäni hyvin makua, ja ketsupin ja perunasalaatin kanssa ne maistuivat mainioilta. Näitä tulee varmasti syötyä uudelleenkin. Makkaroiden hinta oli hieman huokeampi kuin pitaleipien: kuusi makkaraa sai 4,99 eurolla.

En valitettavasti osaa kertoa, että mistä kaikkialta näitä löytää. Nämä testatut yksilöt ostin Pirkkalan Citymarketista (jossa oli reilusti kaikkea muutakin samankaltaista). Seitan-pitaleipiä olen nähnyt lisäksi ainakin Lielahden Prismassa.

Näiden kaltaisia tuotteita kaupoista löytäessään alkaa aina pelätä, että ne katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyvät. Toivottavasti vegaanisten tuotteiden kysyntä on nykyään sen verran korkea, että saatavuuskin säilyy. Vaikka itse tehty ruoka onkin parasta, edullisinta, terveellisintä ja muuta sen kaltaista, on välillä hauska laiskotella, ostaa jotain helppoa ja nopeaa, istua sohvalle syömään ja katsomaan hyvää leffaa.
Ihan vain jo senkin takia, että tavallisista kaupoista saa sellaistakin erikoisuutta kuin vegaaninen valmisruoka.

tiistai 11. elokuuta 2015

Noin 70 miljoonan eläimen muistolle

Olin maanantaina ensimmäistä kertaa mukana eläinoikeustoiminassa muutoin kuin kulutustottumusteni välityksellä: Osallistuin Keskustorilla järjestettyyn hiljaiseen mielenilmaukseen, muistoksi niille 70 miljoonalle tuotantoeläimelle, jotka Suomessa vuosittain menettää henkensä ihmisten kulutustottumusten takia.

Kokoonnuimme Oikeutta Eläimille -yhdistyksen tiloihin Kuninkaankadulle, josta lähimme (kukin omaa, suomalaisella tuotantotilalla otettua kuvaa käsissään pidellen) kulkueena kohti Keskustoria, jossa seisoimme puoli tuntia muodostelmassa ja poistuimme taas kulkueena takaisin Kuninkaankadulle, jossa oli tarjolla syötävää (joka oli muuten herkullista). Kävimme myös porukalla läpi mielenilmauksen aikaansaamia ajatuksia.

Kokemus oli varsin vaikuttava. Ensin jännitin päivää kauheasti. Vieraiden ihmisten kohtaaminen tuntui hieman pelottavalta. Eniten jännitystä aiheutti se, etten ollut aiemmin osallistunut mihinkään vastaavaan toimintaan. Päivä meni kuitenkin hyvin (lukuun ottamatta suoraan silmiin Keskutorilla paistanutta aurinkoa ja tuskallista hellettä). Ohikulkijat suhtautuivat meihin pääsääntöisesti asiallisesti ja mielenilmaisuun osallistujien lisäksi kuvat tuntuivat tehneen vaikutuksen myös ohikulkijoihin.

Aion ehdottomasti osallistua jatkossakin eläinoikeustoimintaan ja Vegebodarikin saadaan toivottavasti jatkossa mukaan. Meidän piti lähteä lauantaina yhdessä matkaan, mutta hupskeikkaa rakkaalla meni unirytmi sekaisin ja päädyin lähtemään yksin, kun en halunnut jättää hommaa viimetingassa väliin vain sen takia, että vain toinen meistä pääsi lähtemään. En kadu tippaakaan, että lähdin mukaan.

Vaikka aurinko häikäisikin enemmän kuin tarpeeksi ja hikoilin ihan riittävästi ja taisin kaiken kukkuraksi polttaa etuolkapääni ja rintakehäni, oli homma kaiken hikoilun ja häikäisyn arvoista.
Muutama inhottava kommentti tuli sivullisilta, mutta sellaista se on. Onneksi positiivistakin suhtaumista näkyi. Kaikkein mieleenpainunein kommentti oli (arviolta) hieman alle kouluikäisen lapsen kommentti äidilleen: "Äiti, mä haluan auttaa noita eläimiä!" Mihin tuon lapsen vilpittömyys katoa meistä ihmisistä, kun kasvamme isoiksi?

Lisää kuvia Tampereen kylttidemosta löytyy Oikeutta Eläimille -yhdistyksen Flickr-galleriasta, josta tämänkin merkinnän kuvat ovat peräisin.

maanantai 10. elokuuta 2015

Elossa ollaan, ainakin melkein kokonaan

Oho.

Edellisestä merkinnästä on kolme kuukautta aikaa.

Tällä kertaa minulla on oikeasti hyvä syy mokomaan hiljaisuuteen.
Kesä oli yhtä kaaosta alusta loppuun.

Kävin kesän ajan töissä toisella paikkakunnalla. Piti sovittaa treenit siihen samaan. Lisäksi minulle iski toukokuun lopulla järkyttävä pahoinvointi: Koko ajan oksetti ja ruokahalu oli kateissa (on aivan äärimmäisen harvinaista, että minulta menee ruokahalu). Söin milloin pystyin ja mitä pystyin, eli pääsääntöisesti hyvin epämääräisesti ja vähän vähemmän terveellisesti. Ei tehnyt kauheasi mieli edes treenata, kun koko ajan yökötti. Lääkärissä minulle tehtiin lähes kaikki mahdolliset testit ja kokeet raskaustestistä alkaen. Mitään ei löytynyt - verikokeiden perusteella olin huippukunnossa ja täysin terve - enkä raskaanakaan.

Aavistin jo hieman, mistä mokoma yökötys voisi johtua (ja samalla muun muassa pelkäsin, että olin onnistunut kehittämään itselleni soijaherkkyyden, joka sitten aiheuttaisi pahoinvointia). Pääepäilyni kohdistin asuntoon, jossa asuimme: Meillä alkoi keittiössä haiskahtaa epämiellyttävältä toukokuun loppupuolella. Asialle ei silloin mitään kummempaa tehty, vaikka taloyhtiölle asiasta ilmoitinkin. No, heinäkuussa sitten selvisi, että kellarissa (suoraan asuntomme alapuolella) oli vettä lattialla ja ilmeisesti lämminvesiputkessa jokin vaurio. Kiva juttu. Samalla hetkellä päätin, että nyt muutetaan (koska muutto olisi kuitenkin edessä viimeistään siinä vaiheessa, kun remonttia alettaisiin tehdä). Kerrankin meille sattui jotain hyvääkin: Löysimme uuden asunnon samana päivänä, kun saimme tietää kellarissa muhineesta ongelmasta.

No, jotta tekemiset ja säätämiset eivät loppuisi siihen, piti meidän hoitaa myös toista muuttoa samoihin aikoihin, kun pakkailimme omia tavaroitamme. Heinäkuun loppu olikin hyvin tehokkaasti varattu: Minulla alkoi loma (ja työt myös loppuivat), mutta ei se lomalta tuntunut, koska me tehtiin tutun ihmisen muutto, siirrettiin omat kamamme asunnosta toiseen ja käytiin kesken oman muuttomme Helsingissä häävierainakin. Onneksi olin pakkaillut meidän kamoja jo heti siitä lähtien, kun oltiin käyty katsomassa uutta asuntoa. Näin varmistin sen, että päästään heti kantelemaan tavaroita uuteen, kun saadaan avaimet sinne.

Avaimet saatiin puolisentoista viikkoa sitten ja nyt on miltei kaikki tavarat purettu ja ne ovat löytäneet paikkansakin. Jotain pikkujuttuja vielä pitää järjestellä ja lamppuja asennella yms. Jos sitä vaikka innostuisi kirjoittelemaan blogiakin, kun tässä nykyisessä asunnossa on paljon paremmat valo-olosuhteet ja muutenkin tuntuu tosi mukavalta asunnolta. Niin, ja meillä on vihdoinkin sekä työ- että makuuhuone! Nyt en ole enää ompelutöissäni riippuvainen Hansin unirytmistä. Pitäisi saada hankittua silityslautaan uusi päällinen (edellinen paukahti hajalle muutama kuukausi sitten), niin voisin alkaa tehtailla keskeneräisyyksiä valmiiksi asti. Niin, ja aloittaa tietysti myös uusia projekteja. Kaikki projektit ovat jääneet aika tehokkaasti kesken, kun minusta tuntui vanhassa asunnossa jo pitkään epämieluisalta tehdä yhtään mitään, monista eri syistä johtuen.

Salitreenit ovat koko kesän menneet tosiaan vähän miten sattuu, lähinnä pahoinvoinnin ja töiden aiheuttaman energiapulan takia. Pari viimeistä viikkoa ovat olleet täysin salittomia, koska olen halunnut keskittyä hoitamaan muuton pois alta. On treenaamattomuudessa pientä motivaatiopulaakin taustalla. Parin kuukauden epäsäännöllinen treenaaminen on jättänyt jälkensä: On äärimmäisen hankalaa lähteä treenaamaan säännöllisesti, kun on pari kuukautta treenannut miten sattuu. Kaksi muuttoa ja muuta häslinkiä  alle kuukauden sisään eivät ole ainakaan antaneet energiaa treenaamiseen. Onneksi pahoinvointi on kuitenkin jo lähes täysin poissa kuvoista, mutta vaikuttaa vieläkin arkeeni hitusen: Normaali syöminen on edelleen vaikeaa. Vaikka en pahoinvointijaksoni aikana oksentanut kertaakaan, jäi siitä silti kammo, että jos syön jotain muuta kuin sitä, mihin parin kuukauden aikana totuin, seuraa siitä järjetön pahoinvointi. Syömiseni ovat siis vieläkin hieman retuperällä (muuttokiireiden keskellä oli muutenkin helpompi syödä sitä mitä käteen helpoimmin osui).

Onneksi parin viikon täydellinen treenaamattomuus ja sitä edeltänyt parin kuukauden epäsäännöllinen treenaaminen ja sitäkin epäsäännöllisempi ja -määräisempi syöminen eivät hirveästi näy kropassa. Hans juuri tänään totesi, että ei minusta ulospäin näe, etten ole treenannut. Hyvä niin.

Tänään hikoilin Tampereen helteessä tärkeän asian puolesta. Sitä koskien teen oman merkintänsä, kunhan saan aiheeseen liittyvää kuvamateriaalia käsiini.

Ehkä tämä blogikin tästä vielä nousee.