sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Rakkautta ja huolenpitoa, energiaa säästäen

Olen kävelevä stressipesäke. Stressaan ja panikoin milloin mistäkin ja usein vielä ihan turhista asioista. Viime vuosina olen onnistunut stressaamaan yhtä sun toista, lähes taukoamatta. Se on vienyt voimat melko tehokkaasti. Olen silti jotenkin kummallisesti saanut pidettyä itseni kuitenkin näinkin hyvässä kunnossa - moisella stressillä olisi voinut saada vähintäänkin vatsahaavan ja ties minkä sydänkohtauksen. Olen kuitenkin hengissä ja suht hyvässä kunnossa (mitä nyt henkisesti rikki ja poikki ja katki). Aikakin on hukkunut jonnekin kaiken stressin keskellä. Sen lisäksi, että stressaan kaikenlaista tyhmää ja arkista, olen myös kantanut jatkuvaa huolta minulle äärimmäisen tärkeästä ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan - myös silloin, kun se ei olisi ollut erityisen tarpeellista. Minulla on ikään kuin jatkuva huoli rakkaimmastani ja yritän koko ajan tehdä asioita niin, että rakkaimmallani olisi mahdollisimman hyvä olla. Samalla unohdan tehokkaasti itseni, oman jaksamiseni ja hyvinvointini. Sitä kautta väsyn, alan stressata pieniä asioita entistä enemmän ja muutun entistä herkemmäksi ja lisäksi vielä hankalaksikin ihmiseksi - myös sitä rakkaintani kohtaan. Siinä onkin sitten sopiva kierre valmiina. Eikä sille löydy loppua ennen kuin itse tajuaa lyödä hommalle pisteen.

Äärimmäisen stressaamisen lisäksi merkittävä aikaani vienyt seikka on salitreeni. Olen käynyt salilla ja tehnyt kaikkea siihen liittyvää hyvinkin suurella skaalalla - siten, että aikaa ei ole jäänyt muulle harrastamiselle. Tai jos aikaan onkin jäänyt, olen senkin vähäisen mokoman käyttänyt yleiseen koomaamiseen tai turhanpäiväiseen stressaamiseen, mikä on taas johtanut siihen, etten ole jaksanut/kyennyt tekemään muuta kuin kököttämään paikoillani ja unohtumaan koneelle pyörimään. Salitreeni ja siihen liittyvä oheistekeminen, kuten syömisten tarkka laskeminen, ovat alkaneet viime aikoina tuntua pakonomaisilta ja ahdistavilta. Sen sijaan, että homma tuntuisi omalta ja mukavalta, olen lähinnä ahdistunut liiallisesta kaloreiden miettimisestä ja laskemisesta ja viikonpäiviin sidotuista treenipäivistä. Nautin treenaamisesta. Se on mukavaa ja siitä tulee hyvä olo - silloin, kun se ei ole liian pakonomaista eikä siihen liity liikaa muita rajoitteita eikä koko elämä pyöri sen ympärillä. 

Havahduin loppuvuodesta siihen, etten ole enää pitkään aikaan stressaamiseltani, liialliselta huolehtimisvaistoltani ja kaikenmaailman koomaamiseltani ehtinyt enkä kyennyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ja sellaiseen tekemiseen, josta nauttisin. En ole esimerkiksi tehnyt käsitöitä juuri lainkaan viimeisten vuosien aikana. Samalla myös se rakkain ihminen on jäänyt oikeasti huomioimatta. Olen vain luullut huomoivani hänet.

Oli pakko pystähtyä oikeasti. Vetää ensimmäistä kertaa vuosiin jarrut ihan kunnolla pohjaan. Oli aika lyödä itse seinä eteensä ja kysyä itseltään: "Mitä hittoa?!"

Haluan ja aion jatkossakin pitää huolta rakkaimmastani. Ehdottomasti. Loppuvuodesta eteen tulleiden isojen kysymysten äärellä tajusin sen merkittävän seikan, että tärkein osa rakkaimmastani huolehtimiseen on omasta itsestäni huolehtiminen. Sillä tavoin pysyn itse kunnossa ja kykenen olemaan parempi myös rakkaintani kohtaan - toisin kuin tähän asti.
Miten tämä sitten toimii käytännössä?

Aion keskittyä asioihin, joista nautin.

Haluan ja aion käydä jatkossakin salilla. En kuitenkaan halua tehdä sitä pilkuntarkasti ja pakkomielteisesti. Katson kyllä jatkossakin mitä suuhuni laitan - ainakin suurimmaksi osaksi. En kuitenkaan aio tehdä siitä samanlaista pakonomaista, miltei päivittäistä kaloreiden laskemista, jota se on ollut tähänastisen treenihistoriani ajan. Ahdistuin siitä, että mitään ruokaa tai leipomusta ei voinut tehdä kuljettamatta kaikkea ensin vaa'an kautta, jonka jälkeen piti vielä laskea kaikki ensin erikseen ja sitten yhteen. Se vei aivan liikaa aikaa ja energiaa. Kaikki se ahdisti aivan liikaa (esimerkiksi leipominen, josta yleensä nautin, muuttui epämiellyttäväksi pakonomaisen laskemisen takia) ja vei sitä kautta myös motivaation. Jos minusta joskus tuntuu ihan tosissaan siltä, että voisin kisata voimanostokilpailuissa, niin sitten kilpailen. En kuitenkaan aseta itselleni mitään pakonomaista tavoitetta, jonka takia hylkäisin kaikki muut harrastukseni. Voimanosto on siinä mielessä hyvä laji, että se sallii tällaisen vähän löysemmän otteen ja asenteen, toisin kuin vaikkapa fysiikkalajit, jotka etenkin kisadieeteillä vaativat hyvinkin kurinalaista toimintaa, jos lavalla meinaa pärjätäkin. Tottakai voimanostokin vaatii kovaa treeniä ja itsensä ylittämistä, mutta ei se kovaa treenaaminen ole koskaan ollut minulle ongelma tässä hommassa, vaan se, että kaikki aika on tuntunut hukkuvan syömisten laskemiseen ja miettimiseen (koska sen pakonomaisuuden seuraamuksena olen miettinyt syömisiäni jatkuvasti ja se on tavalla tai toisella pyörinyt päässäni koko ajan ja häirinnyt siten keskittymistä muihin asioihin).

Erilaisten ongelmien, vaikeiden päätösten ja vastoinkäymisten ympäröimänä onnistuin, tunnesyömiseen taipuvaisena, loppuvuodesta ja vuodenvaihteessa kerryttämään itselleni ylimääräistä rasvaa. Olen päättänyt olla stressaamatta mokomaa parin kilon kertymää sen enempää. Niin kävi ja se on ihan oma vikani. En kuitenkaan halua alkaa inhota itseäni sen takia, että niin pääsi käymään. Olen nyt hieman rasvaisempi kuin oli tarkoitus, mutta mitä sitten - en minä  kuole siihen. Eikä sen takia kuole kukaan muukaan, eikä sen takia tapahdu mitään muutakaan kamalaa. Ne kaikkein pienimmät farkut eivät enää mahdu jalkaan ja kaapin pienimpien tissiliivien sijasta täytyy alkaa käyttää niitä toisiksi pienimpiä - onpas kurjaa.
Vaikka vyötärö ei ole enää niin kapea kuin näissä kuvissa dieetin lopulla, ja selkäkin on saanut lisää rasvaa peitokseen, en aio rangaistani itseäni mokomasta kertymästä. Tiedän sen olevan oma virheeni, mutta tiedän myös sen, että viimeisen reilun kuukauden aikana on tapahtunut paljon tärkeämpiäkin asioita kuin parin ylimääräisen kilon kertyminen kroppaan. Siksi tällaisen pienen "sivuoireen" on hyvä antaa vain olla ja jatkaa eteen päin. Tärkeintä on, että saan olla ja elää rakkaimpani kanssa, vaikka ne pienimmät housut eivät jalkaani mahdukaan.
Haluan tehdä jatkossa käsitöitä, kiertää kirpputoreja, katsoa leffoja, kokkailla ja kirjoittaa. Ja niin myös aion. Salitreenien ja muun siihen liittyvän häärämisen suhteen tapahtuva höllääminen antaa lisää tilaa muilla tavoin tapahtuvalle itsensä toteuttamiselle, minun tapauksessani käsitöille ja kirjoittamiselle - ja ehkä jopa vihdoinkin myös sille valokuvaamisen opettelulle (joka sekin on kaiken stressaamisen ja koomaamisen keskellä jäänyt). Jos minun tekee jatkossa mieli tehdä käsitöitä, niin minähän teen, enkä vain jää sohvalle miettimään, että pitäisi laskea huomisen ruokia, miettiä kyykkytekniikoita, imuroida tai jotain muuta yhtä hölmöä. En halua enää ajatella, että en tee, koska en osaa. Tuonkin perustelun varaan olen laskenut osan tekemättömistä käsitöistä. Typerää, tiedän. Tekemällä oppii, mutta minä typerästi ajattelen, että en tee, kun en kuitenkaan osaa. No miten koskaan oppisinkaan, jos jatkaisin samalla tavalla?
Toinen ikuisuusprojekti, jonka haluan vihdoinkin viedä loppuun.
Aion myös kirjoittaa. Jos en muuten, niin yritän vähintään päivittellä tätä blogia. Se tuntuu joskus tyhjänpäiväiseltä ja turhalta. Lähinnä kai siksi, että olen ottanut tämän bloginkin turhan vakavasti ja pakkomielteisesti. Kas, lisää turhia stressiaiheita. Pitäisi yrittää iskostaa itsellensä päähän se tosiasia, etten kirjoita tänne muiden takia, vaan teen tätä ensisijaisesti itseäni varten. Se, että joku käy lukemassa juttujani, on vain kiva plussa. Jos joku vielä kommentoikin, muuttuu homma jo hyvinkin palkitsevaksi, koska siinä huomaa saaneensa jotain aikaan muissa ihmisissä: On saanut jonkinlaisia tunteita liikkeelle, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Erityisen hyvältä tuntuu, jos joku saa blogistani vertaistukea vaikkapa Neurofibromatoosin kanssa pärjäämiseen ja elämiseen. Tulen hyvälle mielelle myös siitä, jos joku on hyötynyt kehittelemästäni vegereseptistä tai inspiroitunut tekemistäni käsitöistä tai kirppislöydöistä.
Yksi suurimmista motivaattoreista blogin pitämiseen on vertaistukena olemisen mahdollisuus.
Aion pitää jatkossa puoliani enemmän ja olla terveellä tavalla itsekäs. Olen viime vuosina, oman jaksamiseni kustannuksella, tehnyt kilttinä tyttönä yhtä sun toista ja hoitanut velvollisuuteni myös silloin, kun se ei olisi omalta kannaltani ajatellen ollut kovin fiksua. En aio jäädä enää jalkoihin tai elää muiden haluamalla tavalla. En aio stressata, mitä muut valinnoistani ja elämäntavastani ajattelevat. Jos jotakuta häiritsee esimerkiksi se, etten syö eläinperäisiä tuotteita ja haluan elää mahdollisimman ekologisesti, se on lähinnä hänen ongelmansa. Ei se ole minulta pois, jos joku ottaa elämäntapani murheidensa aiheeksi tai katsoo voivansa valittaa minulle valinnoistani, joilla ei ole hänen elämäänsä suoranaista vaikutusta. Ei se, että minä en syö jotain tiettyä, ole keneltäkään toiselta pois. En myöskään aio jäädä sen alle, jos joku toinen vegaani on sitä mieltä, että olen häntä huompi, koska käytän käsitöissäni eläinperäisiä materiaaleja, jotka olen hankkinut ennen tiukemmalle linjalle ryhtymistäni - ja niistäkin iso osa on peräisin kirpputoreilta tai saatu tutuilta, pois heidän kaapeistaan pyörimästä ja kaatopaikalle joutumasta pelastettuja.

Haluan löytää tyylini ja siksi aion jatkossa pukeutua rohkeammin sellaisiin vaatteisiin, joihin itse haluan, välittämättä muiden näkemyksistä ja ajatuksista. Jos jotakuta häiritsee vaikkapa käsivarsieni neurofibroomien näkyminen kulkiessani hihattomassa, tulkoon vaikka sanomaan asiansa minulle kasvotusten - minulla on kyllä hyvinkin totuudenmukainen vastaus valmiina. Tai jos joku häiriintyy siitä, että tällainen "aikuinen ihminen" pukeutuu hassusti ikäänsä nähden, niin se on hänen oma häiriintymisensä. On paljon asioita, joita on hyvä (ja täytyykin) tehdä ns. ikänsä mukaisesti, mutta pukeutumistyyli ei (ainakaan tiettyyn rajaan asti) ole ikäsidonnaista.

Aion olla rohkeampi myös tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa. En halua enää jäädä jumiin sen ajatuksen kanssa, että en osaa jotakin.  Tai etten ole tarpeeksi hyvä jossakin. Ei kukaan osaa kaikkea uuteen työhöpaikkaan mennessään. Haluaisin toisaalta kovasti tehdä teatteri-/elokuva-alan töitä. Pitää vain kaivaa se rohkeus ja uskallus jostakin syvästä kuopasta, jossa ne ovat lojuneet ikuisuuksia. Tahtoisin vielä jonain päivänä toteuttaa lukioaikaisen, vähän hölmönkin unelmani - saada nimeni jonkun elokuvan lopputeksteihin. Tai sitten tehdä pukuja, lavasteita tai tarpeistoa teatteriesityksiin. Toisaalta haluaisin yhdistää käsityöharrastukseni ihmisten auttamiseen ja olla vaikkapa toimintaterapeutti. Hassuja, pienen tytön unelmia, tiedän. Mutta sellainen minä olen, höpsö haaveilija. Miksi pitäisi yrittää olla jotain muuta? Miksi ei saisi pitää kiinni unelmistaan?
Jalin kotitalo, elokuvasta Jali ja Suklaatehdas (2005).  Lavasterakennusopintojen aikana piti valmistaa pienoismalli. Päädyin tekemään omani Jalin kotitalosta. Katto päästi valoa vähän turhankin paljon läpi, mutta muuten olin tyytyväinen lopputulokseen.
Viimeisimpänä mainittuna, mutta tärkeysjärjestyksessä ehdottomasti ensimmäisenä, haluan ja aion jatkossakin pitää huolta rakkaimmastani. Aivan ehdottomasti. Miksi en haluaisi? Vaikka elämä psyykkisesti sairaan ihmisen rinnalla onkin välillä äärimmäisen raskasta, haluan pitää kiinni siitä kaikesta hyvästä, mitä meillä on. Vaikeuksista huolimatta siinä on myös omat rikkautensa, että elää mieleltään rikkonaisen ihmisen kanssa - se tietynlainen herkkyys mitä se kaikki tuo mukanaan, on jotain ainutlaatuista. Jotain sellaista, mitä ei tule joka nurkalla vastaan. Haluan viettää aikaa rakkaani kanssa: kiertää kippareita yhdessä, katsoa leffoja yhdessä, pelata yhdessä, käydä testaamassa ravintoloiden vegetarjontaa yhdessä, nauraa yhdessä, treenata yhdessä, höpsöillä yhdessä - olla yhdessä ja rakastaa yhdessä. Se rakkaasta huolehtiminen tulee siinä sivussa - omasta itsestään huolehtimisen myötä. Ei sen eteen tarvitse stressata siinä määrin kuin itse olen monta vuotta tehnyt.
Pidetään huolta itsestämme ja sitä kautta toisistamme, jookos?
Niin, ja en minä aio kavereitani ja muita läheisiä unohtaa myöskään. En tietenkään.

<3: Minna

3 kommenttia:

  1. Nyt on kyllä niin tärkeä, ihana ja rohkea avautuminen! Hienoa! Ei sitä pysty keskittymään kunnolla muihinkaan ihmisiin, jos ei ensin löydä tasapainoa itsensä kanssa. Tulee kyllä melkein tippa linssiin kun lukee, miten paljon haluat Hansin hyväksi tehdä etkä ole hylkäämässä häntä. Tulee varmasti mietittyä asioita ihan eri tavalla kuin monissa muissa parisuhteissa. :) Ihania höpsöilyhetkiä! :)

    Noi pienoismallit on muuten niin söpösiä! :)

    Minäkin kyllä tulisin hulluksi, jos pitäisi olla nin sidottu ruokaan ja treeneihin (toki se joillekin on luonteva elämäntapa ;)) 24/7/365. Välillä itsellänikin on huono omatunto, kun on tullut jätettyä liikunta vähiin ja mätettyä herkkuja, mutta pikku hiljaa olen itsekin havahtunut siihen tosi asiaan, että miksi pitäisi tehdä elämästä pelkkien tiukkojen sääntöjen ja pakkojen sanelema virta, josta puuttuu elämänilo...mieluummin hivenen epäterveellinen mutta kuitenkin onnellinen elämä kuin huitsin yliterveellinen mutta saakelin onneton elämä...:D Ja ei minun pää kestäisi, jos pitäisi mennä joka päivä liikkumaan (siksi minusta ei olisi kilpaurheilijaksi) ja pitää herkkupäivä vain jonkin suklaalevyn syömisenä...Ja nyt kun työstressi on itselläni helpottanut, niin huomaan, että sitä aikaa jää nyt esim. palapelien rakenteluun, kaupunkikierroksille, kirppareille, kavereille jne ihan eri tavalla. Välillä tulee myös oikein odotettua, että olisipa kohta joku tulossa joko tänne vierailulle tai että olisi jossain yhteinen illanvietto.

    Tekisi itsekin mieli pitää blogia, mutta kun en tiedä mistä aiheista sitä voisin pitää ja tulisiko riittävästi juttua...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! <3

      Jep. Toiset on kai vain syntyneet urheilijoiksi (ja kai siihen jonkinasteista hulluuttakin tarvitaan, että nauttii jatkuvasta itsensä piiskaamisesta äärisuorituksiin ja jaksaa siinä sivussa vielä säätää kaiken muunkin vielä pilkuntarkasti). Mulle on sinne sekaan osunu joku laiskottelugeeni ihan selvästi. :D
      Tai sitten olen muuten vain turhan mukavuudenhaluinen. Istun kovin mielelläni olkkarin lattialla järjestelemässä lankojani värin tai laadun mukaan järjestykseen ja siinä sivussa voi pyöriä vaikka joku hyvä Disney-leffa taustalla - eikä hyvänmakuinen ruokakaan olisi pahitteeksi edellisiin yhdistettynä. :)

      Mutta onneksi kaikkien ei tarvitse olla kilpaurheilijoita - ja eivät ne pienet "epäterveellisyydet" kilpaurheilijaakaan tapa. Kyllä tuo meidänkin "kilpaurheilija" syö suklaata parhaimmillaan monena päivänä viikossa. Sitä paitsi: Tumma suklaa on terveellistä. :)

      Hitsi. Pitäisi kyllä tulla taas käymään Turussa jossain välissä...Mutta tällä kertaa pitää tulla siten, että editään käydä Kirjakahvilassakin. :)

      Poista
    2. Niin ja rohkeasti vain blogia pitämään - kyllä se aihepiiri sieltä sitten löytyy ajan kanssa. Onhan tämän munkin blogi aiheiltaan vähän sitä sun tätä. :D

      Poista