maanantai 26. tammikuuta 2015

Helppoja huiveja


Kyllä  se siitä.
Villalankalaihis nimittäin.
Kovin hitaasti se etenee, mutta eteenpäin on kuitenkin taas menty.
Tällä kertaa yksinkertaisesti: ketjusilmukoita ja ainaoikeaa.
Olenko laiska kenties?
Valitsen aina helpoimmat.

Mohairkauluri

Ensin syntyi harmaa mohairkauluri. Lanka on jokin vuosia sitten kirpparilta ostamani mystinen mohairsekoite. Lanka oli pakattu muovipussiin ja sitä oli harmaata ja violettia. Siellä oli myös joku keskeneräinen työ - surullinen alku jollekin mahtavalle ja hienolle. En kuitenkaan piitannut siitä, vaikka se hieman surettikin. Halusin luoda jotain omaa. Huterasti muistan ostaneeni lankapussin Radiokirppikseltä, joskus lukion alkupuolella kenties.

Kauluri on kutosen puikoilla päästeltyä ainaoikeaa. Neuloin kaulan ja valtaisan pääni (jotta kaulurin saa kaulaankin, eikä se jämähdä nolosti päälaelle keikkumaan...) ympäri yltävän pötkön ja ompelin alkupään loppupään kanssa yhteen. Simppeleintä mahdollista. Silti aika hauskaa, ja ihan kivan näköinenkin.

Lankaa kauluriin kului 45 grammaa.

Pötkylähuivi

Virkkasin paksulla koukulla ketjusilmukkapötköjä kaksinkertaisesta langasta ja työnsin valmiit pötköt pesukoneeseen huopumaan. Siinä se. Voisiko enää helpompaa olla? No voisi: Yhteen huopuneiden pötkylöiden päitä (eikä pötkylöiden keskiosiakaan) ei ollut erityisen kiva repiä irti toisistaan.

Tähän oli ohje Suuressa Käsityölehdessä (muistaakseni 2/2013) nimellä Rastahuivi. Kutsun itse tätä mieluummin Pötkylähuiviksi, koska tällä ei ole mitään tekemistä Rastafarismin kanssa. Päässänikin minulla on takkuja, ei rastoja. Pikkujuttuja, mutta oloni on mukavampi niin.

Lanka on tutun nurkista muuton tieltä ja hukkaan joutumiselta pelastettua Novitan Huopasta. Soveltaminen tapahtui siis tällä kerralla langan valinnassa - alkuperäinen ohje oli Pirkanmaan kotityön paksulle Pirkka-langalle.

Lankaa kului 209 g.

Purkkipeitto

Virkkasin säilyketölkille peiton. Tai paidan - ihan miten sen haluaa ajatella. Ehkä on parempi olla ajattelematta asiaa sen kummemmin. Oikeasti se on vain tapa piilottaa tylsä lasipurkki. Toteutus oli perusjuttuja: kiinteitä silmukoita (alussa lisäillen) ja viimeinen kerros pylväitä, jotta sain pujoteltua reunaan kiristysnyörin.

Lankana jokin susivanha sekoitelangan sekoitelanka. Todennäkösesti tässä on suurin osa kaikkea muuta kuin villaa. Oli muuten harvinaisen ärsyttävää lankaa: Jos sitä yritti katkaista käsin, osa siitä lähti venymään hullun lailla ja lopputuloksena oli sotkua. Venymiä paljastui myös kerän sisältä. Ostin tämän joskus silloin, kun Halpa-Halli tuli Pirkkalaan. Vyöte on hukkunut joskus vuosien varrella ja lukuisissa muutoissa. Jokin Halpa-Hallin oma lanka tämä kuitenkin on.

Tätä kurjaa lankaa meni 24 grammaa.

Lopusta ei välttämättä saa enää mitään fiksua aikaiseksi, koska tämä lanka ei kestänyt myöskään purkamista.

Laihiksen saldo tällä kerralla: -498 grammaa.
Kokonaissaldo tähän mennessä: -936 grammaa.

Aika säälittävää. Olisikohan aika ryhdistäytyä?

Lankalaihikseen ei ehkä päde sama sääntö kuin rasvanpolttoon - mitä hitaampaa sen tehokkaampaa...

Mallina toimi taas Karvaserlapyllykurre (onpas kaunis nimi sillä tänään).

perjantai 23. tammikuuta 2015

Vegekelpoista ravintolaruokaa Tampereelta

Pyynikintorin kiinalainen grilli

Kävin testaamassa Pyynikintorin kiinalaisen grillin Tampereella. Paikka on melko pieni, joten sieltä kannattaa hakea ruokaa lähinnä mukaan matkaan sen sijaan, että jäisi paikanpäälle syömään. Mitään ulkoisesti hehkeää ja viihtyisää paikkaa etsivälle ei tätä ihan ensimmäisenä viitsi suositella. Ulkoasu on perusgrillimäinen: sisällä on pari korkeaa pöytää  tuoleineen ja tilaukset tehdään pieneltä luukulta. Mitään ylimääräisiä sisustusjuttuja ei ole ja pöydissä on iltapäivälehtiä. Siksi tämä onkin sopiva paikka kiireiselle, joka haluaa pikaisesti ohi kulkiessaan ruokaa mukaansa. Ruokaansa kun ei grillillä tarvitse odottaa kovinkaan kauaa.

Listalla on jokunen vegaaninen vaihtoehto (Vegaanisissa annoksissa oli merkintä niiden vegaanisuudesta - joskaan keväkääryleissä ei ollut merkintää, mutta kuulopuheiden perusteella tiesin niiden olevan vegaanisia. En kylläkään varmistanut asiaa henkilökunnalta, mutta ainakin toistaiseksi luotan siihen, mitä muut sanovat.) Hinnat ovat aikalailla kohdillaan: Kaikkien kasvisruokien hinnat ovat 7 euroa annokselta, kevätkääryleet kustantavat 1,2 euroa kappaleelta ja 5,5 eurolla saa viisi käärylettä.

Päädyin tilaamaan Peking Tofua ja kaksi kevätkäärylettä. Tofun koostumus oli mielestäni kohdillaan. Joissakin kiinalaisissa on sellaista lötköä tofua, mutta tämä oli huokoista ja siten paljon maukkaampaa kuin lötköt versiot. Makua annoksessa olisi saanut mielestäni olla ehkä hitusen enemmän, mutta ei ruoka silti mautonta ollut - sopii hyvin miedosti maustetusta ruoasta pitäville.

Annos oli perusruokailijalle varmasti ihan sopivan kokoinen, ja ehkä jopa runsaskin, mutta itselleni jäi vielä nälkä tämän syötyäni. Kiusaamaan jäänyt nälkä saattoi tosin johtua siitä, että olin epähuomiossa venyttänyt ruokailuvälin turhan pitkäksi, minkä takia vatsani ja kroppani suorastaan kerjäsivät ruokaa. Annos saattoi toki tuntua pieneltä myös sen takia, että edellinen kokemukseni kiinalaisesta on yksi suosikeistani: New Bamboo Center. Todennäköisesti kyse oli kuitenkin rehellisesti siitä, että minulla on pohjaton vatsalaukku ja kykenen syömään uskomattomia määriä kerralla. Jäljelle jäänyttä nälkää helpottaakseni söin toisen kevätkääryleistä - toisen säästin myöhemmäksi, koska majailin kaverin luona ja tarvitsin evästä nälkähetkiin.

Keväkääryleet olivat hieman mauttomia, mutta eipä niiden kuulukkaan kaiketi hirveän vahvasti maistuakaan. Ihanan rasvaisia ne ainakin olivat ja mukana tullut chilikastike(?) antoi kivan lisäpotkun makuun. Hyviä kuitenkin, ja kaikkien hiilari- ja rasvakammoisten pahin painajainen - kuten kaikki ruoka kiinalaisissa ravintoloissa ylipäätään. :)

Tämä ei varmastikaan jäänyt ainoaksi käynnikseni Pyynikintorin kiinalaisessa. Jos satun pyörimään oikealla suunnalla nälän yllättäessä, saatan hyvinkin hakea sieltä syötävää itselleni.

Pyynikintorin kiinalainen grilli
Pyynikintori, Tampere

avoinna: 

tiistai - perjantai 11:00-21:30  
lauantai 12:00-22:00 
sunnuntai 12:00-21:00  
(maanantaisin suljettu)

Satunnaisia kirppislöytöjä

Minun oli tarkoitus koota loppuvuodesta kirppislöydöistä merkintä, mutta henkilökohtainen elämä myllersi siihen malliin, että ei tullut moista koskaan tehtyä. Nyt ajattelin heittää tänne muutaman jutun. Vaatteista saatan tehdä erikseen merkinnän, jos tässä joku päivä osuu riittävän aurinkoinen hetki, että saa otettua suurinpiirtein fiksut kuvat. Meidän asuntoon, kun ei liiemmin valoa eksy...
Kissamukeja. Itsehän suurinpiirtein vihaan kissoja, tai jotain sinne päin ainakin. Hans sen sijaan on hulluna pölhön näköisiin kissoihin. Siksipä nämä sille Huittisista kiikutinkin. Yhteensä kaksi euroa.

Muumipeikkorasia. Minulla on ongelma peltirasioiden kanssa: hamstraan niitä kotiin milloin mistäkin. Tämä Peikkonen löytyi Äetsästä kahdellakymmenellä sentillä.

Leffoja. Tässä ei ole kaikki viimeaikaiset, mutta viimeisimmät kuitenkin löytyvät tästä. Tamperelta, Huittisista ja Äetsästä. Olisin ottanut kuvaan myös joulukuun puolella tehdyt löydöt, mutta en harmikseni muista mitä silloin kannoin kotiin Turusta, Helsingistä ja Tampereelta, koska olen lykännyt kaikki jo sikinsokin hyllyyn - katsottujen ja katsomattomien joukkoon. Koskahan koittaa se päivä, kun raahaan kotiin tuplakappaleen jostakin leffasta...? Kokosin listan hyllystä löytyvistä leffoista, mutta jossain vaiheessa huomasin, että olen unohtanut päivittää sitä, sekä poistuneiden että uusien osalta. Hitsi. Täytyy joku päivä istua ja naputella kaikki uudestaan. Yök, mikä homma!

Voi ei! Näyttävät niin kovin kummallisilta. En edes muistanut, että Takun hampaat kuuluvat oikeasti molemmat noin päin. Omallani, 21-vuotiaalla oravavanhuksella, hampaat ovat muistaakseni aina olleet "ristissä". Hassua. En muista niitä ollenkaan noin päin. Nämä kurret ovat tosin muutenkin ihan hassun näköiset: näyttävät ihan siltä, että niillä ei ole leikitty ikinä. Ovatko ne olleet ilman rakkautta? Kauhia. No, minulta ne saavat arvoisensa rakkauden. Löytyivät Tampereelta, yhteensä 7 euroa.

Röllejä! Pelkäsin pienenä ihan simona sitä satua, jossa Rölli lentää kuuraketillaan Suuren Röllin olkkarin ikkunan läpi. Ollessani joulukuussa eskarissa työhön tutustumisjaksolla en voinut käsittää miten ne pikkuiset kykenivät riemuitsemaan siitä sadusta - ne oli kaikki ihan onnesta pyöreänä ja soikeana. Minä istuin nurkassa ja tärisin pelkomuistoistani. Nämä löytyivät Äetsästä, muistaakseni yhteensä euron...vai kaksi. Ei voi muistaa enää...
Onneksi meillä on kaapinperällä vanha vahvistin, jossa on kasettipesä. Niin, ja kyllä vanhat korvalappustereonikin varmaan jostain vanhempien nurkista vielä löytyvät...

Pöllölaukku. En vain voinut jättää tätä pöytään yksinään, niin somana ja herttaisena se sieltä minua tuijotti - ja mitkä värit vielä kaiken lisäksi! Löytyi Turusta viidellä eurolla. En tosin tiedä maltanko käyttää tätä ikinä...

Lisää bodauskirjallisuutta. Ostin tämän ensisijaisesti Hansia ajatellen. Hansilla on vahvat tavoitteet ja kiinnostus lajiin, ja haluan olla parhaana mahdollisena tukena ja apuna siinä hommassa, koska tiedän, että bodailu ja siihen liittyvät jutut ovat tärkeitä rakkaalleni ja haluan tukea rakastani hänelle tärkeissä jutuissa.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Rakkautta ja huolenpitoa, energiaa säästäen

Olen kävelevä stressipesäke. Stressaan ja panikoin milloin mistäkin ja usein vielä ihan turhista asioista. Viime vuosina olen onnistunut stressaamaan yhtä sun toista, lähes taukoamatta. Se on vienyt voimat melko tehokkaasti. Olen silti jotenkin kummallisesti saanut pidettyä itseni kuitenkin näinkin hyvässä kunnossa - moisella stressillä olisi voinut saada vähintäänkin vatsahaavan ja ties minkä sydänkohtauksen. Olen kuitenkin hengissä ja suht hyvässä kunnossa (mitä nyt henkisesti rikki ja poikki ja katki). Aikakin on hukkunut jonnekin kaiken stressin keskellä. Sen lisäksi, että stressaan kaikenlaista tyhmää ja arkista, olen myös kantanut jatkuvaa huolta minulle äärimmäisen tärkeästä ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan - myös silloin, kun se ei olisi ollut erityisen tarpeellista. Minulla on ikään kuin jatkuva huoli rakkaimmastani ja yritän koko ajan tehdä asioita niin, että rakkaimmallani olisi mahdollisimman hyvä olla. Samalla unohdan tehokkaasti itseni, oman jaksamiseni ja hyvinvointini. Sitä kautta väsyn, alan stressata pieniä asioita entistä enemmän ja muutun entistä herkemmäksi ja lisäksi vielä hankalaksikin ihmiseksi - myös sitä rakkaintani kohtaan. Siinä onkin sitten sopiva kierre valmiina. Eikä sille löydy loppua ennen kuin itse tajuaa lyödä hommalle pisteen.

Äärimmäisen stressaamisen lisäksi merkittävä aikaani vienyt seikka on salitreeni. Olen käynyt salilla ja tehnyt kaikkea siihen liittyvää hyvinkin suurella skaalalla - siten, että aikaa ei ole jäänyt muulle harrastamiselle. Tai jos aikaan onkin jäänyt, olen senkin vähäisen mokoman käyttänyt yleiseen koomaamiseen tai turhanpäiväiseen stressaamiseen, mikä on taas johtanut siihen, etten ole jaksanut/kyennyt tekemään muuta kuin kököttämään paikoillani ja unohtumaan koneelle pyörimään. Salitreeni ja siihen liittyvä oheistekeminen, kuten syömisten tarkka laskeminen, ovat alkaneet viime aikoina tuntua pakonomaisilta ja ahdistavilta. Sen sijaan, että homma tuntuisi omalta ja mukavalta, olen lähinnä ahdistunut liiallisesta kaloreiden miettimisestä ja laskemisesta ja viikonpäiviin sidotuista treenipäivistä. Nautin treenaamisesta. Se on mukavaa ja siitä tulee hyvä olo - silloin, kun se ei ole liian pakonomaista eikä siihen liity liikaa muita rajoitteita eikä koko elämä pyöri sen ympärillä. 

Havahduin loppuvuodesta siihen, etten ole enää pitkään aikaan stressaamiseltani, liialliselta huolehtimisvaistoltani ja kaikenmaailman koomaamiseltani ehtinyt enkä kyennyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ja sellaiseen tekemiseen, josta nauttisin. En ole esimerkiksi tehnyt käsitöitä juuri lainkaan viimeisten vuosien aikana. Samalla myös se rakkain ihminen on jäänyt oikeasti huomioimatta. Olen vain luullut huomoivani hänet.

Oli pakko pystähtyä oikeasti. Vetää ensimmäistä kertaa vuosiin jarrut ihan kunnolla pohjaan. Oli aika lyödä itse seinä eteensä ja kysyä itseltään: "Mitä hittoa?!"

Haluan ja aion jatkossakin pitää huolta rakkaimmastani. Ehdottomasti. Loppuvuodesta eteen tulleiden isojen kysymysten äärellä tajusin sen merkittävän seikan, että tärkein osa rakkaimmastani huolehtimiseen on omasta itsestäni huolehtiminen. Sillä tavoin pysyn itse kunnossa ja kykenen olemaan parempi myös rakkaintani kohtaan - toisin kuin tähän asti.
Miten tämä sitten toimii käytännössä?

Aion keskittyä asioihin, joista nautin.

Haluan ja aion käydä jatkossakin salilla. En kuitenkaan halua tehdä sitä pilkuntarkasti ja pakkomielteisesti. Katson kyllä jatkossakin mitä suuhuni laitan - ainakin suurimmaksi osaksi. En kuitenkaan aio tehdä siitä samanlaista pakonomaista, miltei päivittäistä kaloreiden laskemista, jota se on ollut tähänastisen treenihistoriani ajan. Ahdistuin siitä, että mitään ruokaa tai leipomusta ei voinut tehdä kuljettamatta kaikkea ensin vaa'an kautta, jonka jälkeen piti vielä laskea kaikki ensin erikseen ja sitten yhteen. Se vei aivan liikaa aikaa ja energiaa. Kaikki se ahdisti aivan liikaa (esimerkiksi leipominen, josta yleensä nautin, muuttui epämiellyttäväksi pakonomaisen laskemisen takia) ja vei sitä kautta myös motivaation. Jos minusta joskus tuntuu ihan tosissaan siltä, että voisin kisata voimanostokilpailuissa, niin sitten kilpailen. En kuitenkaan aseta itselleni mitään pakonomaista tavoitetta, jonka takia hylkäisin kaikki muut harrastukseni. Voimanosto on siinä mielessä hyvä laji, että se sallii tällaisen vähän löysemmän otteen ja asenteen, toisin kuin vaikkapa fysiikkalajit, jotka etenkin kisadieeteillä vaativat hyvinkin kurinalaista toimintaa, jos lavalla meinaa pärjätäkin. Tottakai voimanostokin vaatii kovaa treeniä ja itsensä ylittämistä, mutta ei se kovaa treenaaminen ole koskaan ollut minulle ongelma tässä hommassa, vaan se, että kaikki aika on tuntunut hukkuvan syömisten laskemiseen ja miettimiseen (koska sen pakonomaisuuden seuraamuksena olen miettinyt syömisiäni jatkuvasti ja se on tavalla tai toisella pyörinyt päässäni koko ajan ja häirinnyt siten keskittymistä muihin asioihin).

Erilaisten ongelmien, vaikeiden päätösten ja vastoinkäymisten ympäröimänä onnistuin, tunnesyömiseen taipuvaisena, loppuvuodesta ja vuodenvaihteessa kerryttämään itselleni ylimääräistä rasvaa. Olen päättänyt olla stressaamatta mokomaa parin kilon kertymää sen enempää. Niin kävi ja se on ihan oma vikani. En kuitenkaan halua alkaa inhota itseäni sen takia, että niin pääsi käymään. Olen nyt hieman rasvaisempi kuin oli tarkoitus, mutta mitä sitten - en minä  kuole siihen. Eikä sen takia kuole kukaan muukaan, eikä sen takia tapahdu mitään muutakaan kamalaa. Ne kaikkein pienimmät farkut eivät enää mahdu jalkaan ja kaapin pienimpien tissiliivien sijasta täytyy alkaa käyttää niitä toisiksi pienimpiä - onpas kurjaa.
Vaikka vyötärö ei ole enää niin kapea kuin näissä kuvissa dieetin lopulla, ja selkäkin on saanut lisää rasvaa peitokseen, en aio rangaistani itseäni mokomasta kertymästä. Tiedän sen olevan oma virheeni, mutta tiedän myös sen, että viimeisen reilun kuukauden aikana on tapahtunut paljon tärkeämpiäkin asioita kuin parin ylimääräisen kilon kertyminen kroppaan. Siksi tällaisen pienen "sivuoireen" on hyvä antaa vain olla ja jatkaa eteen päin. Tärkeintä on, että saan olla ja elää rakkaimpani kanssa, vaikka ne pienimmät housut eivät jalkaani mahdukaan.
Haluan tehdä jatkossa käsitöitä, kiertää kirpputoreja, katsoa leffoja, kokkailla ja kirjoittaa. Ja niin myös aion. Salitreenien ja muun siihen liittyvän häärämisen suhteen tapahtuva höllääminen antaa lisää tilaa muilla tavoin tapahtuvalle itsensä toteuttamiselle, minun tapauksessani käsitöille ja kirjoittamiselle - ja ehkä jopa vihdoinkin myös sille valokuvaamisen opettelulle (joka sekin on kaiken stressaamisen ja koomaamisen keskellä jäänyt). Jos minun tekee jatkossa mieli tehdä käsitöitä, niin minähän teen, enkä vain jää sohvalle miettimään, että pitäisi laskea huomisen ruokia, miettiä kyykkytekniikoita, imuroida tai jotain muuta yhtä hölmöä. En halua enää ajatella, että en tee, koska en osaa. Tuonkin perustelun varaan olen laskenut osan tekemättömistä käsitöistä. Typerää, tiedän. Tekemällä oppii, mutta minä typerästi ajattelen, että en tee, kun en kuitenkaan osaa. No miten koskaan oppisinkaan, jos jatkaisin samalla tavalla?
Toinen ikuisuusprojekti, jonka haluan vihdoinkin viedä loppuun.
Aion myös kirjoittaa. Jos en muuten, niin yritän vähintään päivittellä tätä blogia. Se tuntuu joskus tyhjänpäiväiseltä ja turhalta. Lähinnä kai siksi, että olen ottanut tämän bloginkin turhan vakavasti ja pakkomielteisesti. Kas, lisää turhia stressiaiheita. Pitäisi yrittää iskostaa itsellensä päähän se tosiasia, etten kirjoita tänne muiden takia, vaan teen tätä ensisijaisesti itseäni varten. Se, että joku käy lukemassa juttujani, on vain kiva plussa. Jos joku vielä kommentoikin, muuttuu homma jo hyvinkin palkitsevaksi, koska siinä huomaa saaneensa jotain aikaan muissa ihmisissä: On saanut jonkinlaisia tunteita liikkeelle, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Erityisen hyvältä tuntuu, jos joku saa blogistani vertaistukea vaikkapa Neurofibromatoosin kanssa pärjäämiseen ja elämiseen. Tulen hyvälle mielelle myös siitä, jos joku on hyötynyt kehittelemästäni vegereseptistä tai inspiroitunut tekemistäni käsitöistä tai kirppislöydöistä.
Yksi suurimmista motivaattoreista blogin pitämiseen on vertaistukena olemisen mahdollisuus.
Aion pitää jatkossa puoliani enemmän ja olla terveellä tavalla itsekäs. Olen viime vuosina, oman jaksamiseni kustannuksella, tehnyt kilttinä tyttönä yhtä sun toista ja hoitanut velvollisuuteni myös silloin, kun se ei olisi omalta kannaltani ajatellen ollut kovin fiksua. En aio jäädä enää jalkoihin tai elää muiden haluamalla tavalla. En aio stressata, mitä muut valinnoistani ja elämäntavastani ajattelevat. Jos jotakuta häiritsee esimerkiksi se, etten syö eläinperäisiä tuotteita ja haluan elää mahdollisimman ekologisesti, se on lähinnä hänen ongelmansa. Ei se ole minulta pois, jos joku ottaa elämäntapani murheidensa aiheeksi tai katsoo voivansa valittaa minulle valinnoistani, joilla ei ole hänen elämäänsä suoranaista vaikutusta. Ei se, että minä en syö jotain tiettyä, ole keneltäkään toiselta pois. En myöskään aio jäädä sen alle, jos joku toinen vegaani on sitä mieltä, että olen häntä huompi, koska käytän käsitöissäni eläinperäisiä materiaaleja, jotka olen hankkinut ennen tiukemmalle linjalle ryhtymistäni - ja niistäkin iso osa on peräisin kirpputoreilta tai saatu tutuilta, pois heidän kaapeistaan pyörimästä ja kaatopaikalle joutumasta pelastettuja.

Haluan löytää tyylini ja siksi aion jatkossa pukeutua rohkeammin sellaisiin vaatteisiin, joihin itse haluan, välittämättä muiden näkemyksistä ja ajatuksista. Jos jotakuta häiritsee vaikkapa käsivarsieni neurofibroomien näkyminen kulkiessani hihattomassa, tulkoon vaikka sanomaan asiansa minulle kasvotusten - minulla on kyllä hyvinkin totuudenmukainen vastaus valmiina. Tai jos joku häiriintyy siitä, että tällainen "aikuinen ihminen" pukeutuu hassusti ikäänsä nähden, niin se on hänen oma häiriintymisensä. On paljon asioita, joita on hyvä (ja täytyykin) tehdä ns. ikänsä mukaisesti, mutta pukeutumistyyli ei (ainakaan tiettyyn rajaan asti) ole ikäsidonnaista.

Aion olla rohkeampi myös tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa. En halua enää jäädä jumiin sen ajatuksen kanssa, että en osaa jotakin.  Tai etten ole tarpeeksi hyvä jossakin. Ei kukaan osaa kaikkea uuteen työhöpaikkaan mennessään. Haluaisin toisaalta kovasti tehdä teatteri-/elokuva-alan töitä. Pitää vain kaivaa se rohkeus ja uskallus jostakin syvästä kuopasta, jossa ne ovat lojuneet ikuisuuksia. Tahtoisin vielä jonain päivänä toteuttaa lukioaikaisen, vähän hölmönkin unelmani - saada nimeni jonkun elokuvan lopputeksteihin. Tai sitten tehdä pukuja, lavasteita tai tarpeistoa teatteriesityksiin. Toisaalta haluaisin yhdistää käsityöharrastukseni ihmisten auttamiseen ja olla vaikkapa toimintaterapeutti. Hassuja, pienen tytön unelmia, tiedän. Mutta sellainen minä olen, höpsö haaveilija. Miksi pitäisi yrittää olla jotain muuta? Miksi ei saisi pitää kiinni unelmistaan?
Jalin kotitalo, elokuvasta Jali ja Suklaatehdas (2005).  Lavasterakennusopintojen aikana piti valmistaa pienoismalli. Päädyin tekemään omani Jalin kotitalosta. Katto päästi valoa vähän turhankin paljon läpi, mutta muuten olin tyytyväinen lopputulokseen.
Viimeisimpänä mainittuna, mutta tärkeysjärjestyksessä ehdottomasti ensimmäisenä, haluan ja aion jatkossakin pitää huolta rakkaimmastani. Aivan ehdottomasti. Miksi en haluaisi? Vaikka elämä psyykkisesti sairaan ihmisen rinnalla onkin välillä äärimmäisen raskasta, haluan pitää kiinni siitä kaikesta hyvästä, mitä meillä on. Vaikeuksista huolimatta siinä on myös omat rikkautensa, että elää mieleltään rikkonaisen ihmisen kanssa - se tietynlainen herkkyys mitä se kaikki tuo mukanaan, on jotain ainutlaatuista. Jotain sellaista, mitä ei tule joka nurkalla vastaan. Haluan viettää aikaa rakkaani kanssa: kiertää kippareita yhdessä, katsoa leffoja yhdessä, pelata yhdessä, käydä testaamassa ravintoloiden vegetarjontaa yhdessä, nauraa yhdessä, treenata yhdessä, höpsöillä yhdessä - olla yhdessä ja rakastaa yhdessä. Se rakkaasta huolehtiminen tulee siinä sivussa - omasta itsestään huolehtimisen myötä. Ei sen eteen tarvitse stressata siinä määrin kuin itse olen monta vuotta tehnyt.
Pidetään huolta itsestämme ja sitä kautta toisistamme, jookos?
Niin, ja en minä aio kavereitani ja muita läheisiä unohtaa myöskään. En tietenkään.

<3: Minna