tiistai 30. joulukuuta 2014

Takkuja vaihdellen – vuodesta 2005

Takut (yleisesti rastat) ovat osa minua. Niin vahva osa, etten osaa enää olla ilman mokomia. Ensimmäiset ilmestyivät päähäni keikkumaan kesäkuussa 2005 ja pysyivät siihen asti kunnes kesällä 2007 ne piti leikata pois, jotta pääsin eroon maailman ilkeimmistä pääseuralaisista, joita täiksikin kutsutaan. Se hetki, kun istuin ulkona sakset kädessäni ja tunsin leikkeleväni osaa identiteestistäni maahan palasiksi, syöpyi mieleeni varmaan ikiajoiksi. Sen jälkeen suorat hiukset eivät ole enää tuntuneet omilta - peilistä on katsonut jollain tapaa vieras otus.

Näistä ensimmäisistäni olisi hyvinkin paljon kuvia, mutta tässä yhteydessä julkaisen kaksi kuvaa niiden viimeisiltä elinviikoilta.
Hetkeä ennen silppuamista - Viimeisiä kuvia näillä hiuksilla.
Sen jälkeen minulla oli takut syksystä 2008 alkuvuoteen 2009, jolloin kyllästyin niihin, koska ne eivät olleet yhtä kivat kuin ensimmäiset, ja leikkelin ne keesin kautta lopulta kokonaan pois. Tuolta ajalta ei taida olla kuin yksi suurinpiirtein fiksu kuva:
Kesällä 2012 päätin taas takuttaa hiukseni. Nämä palleroiset jäivät kuitenkin hyvin lyhytikäisiksi – leikkasin mokomat nimittäin jo keväällä pois ja seuraavana kesänä ompelin irtopötköt toiselle puolelle päätä. Huonon kiinnipysyvyytensä takia ne eivät kuitenkaan keikkuneet päässäni kovinkaan kauaa, koska kyllästyin noukkimaan irtopötköjä kylppärin lattialta suihkussa käynnin jäljiltä.
Viikonloppuna en enää kestänyt odotella hiusten kasvamista: Tartuin kampaan ja sotkin hiukseni itse, kun epätoivoisiin Facebook-avunpyyntöihini ei oikein tullut vastauksia. Helppo homma se ei yksin suoritettuna ollut ja takaraivon pötköt ovat vähän semmoisia ja tämmöisiä, mutta ovatpahan ainakin luomut ja itse tehdyn näköiset. :)
Tärvelin siinä sivussa myös kampani. Kuvassa se on vielä suurinpiirtein ehjä, illan ja seuraavan päivän aikana tekemieni takkufiksailujen myötä piikkien määrä harveni entsiestään. Takkukammaksi aikoinaan hankkimani metallinen koiran kampa on jäänyt ilmeisesti vanhempieni nurkkiin pyörimään, niin piti tyytyä heiveröiseen muovikampaan – ja näin siinä sitten kävi:
Nyt odottelen jännityksellä millaisiksi luonto lähtee näitä uusimpia kehittämään. En viitsi hirveästi ohjailla kehitysprosessia, mutta vähäsen erottelen toisiinsa takertuvia juuria ja sotken aukeamaan pyrkiviä pötköjä – etenkin, kun hiuslaatuni on pahasti suoristumaan pyrkivä ja vastustaa takkuuntumista viimeiseen asti (sotkussa ne silti aina ovat, mutta silloin, kun niiden haluaisi pysyvän tietyllä tavalla, niin eivät varmastikaan pysy).

1 kommentti:

  1. Höh, pienistä täistä tuli sitten suuri ongelma...:/ Toivottavasti nyt sitten saat hiukset vihdoin muotoutumaan sellaisiksi kuin haluat, eikä tule vastaavia ongelmia :D Kiva kuva muuten tuo yo-kuva!

    VastaaPoista