sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Uuden idean sulattelua

Nyt tulee pitkä teksti: suuren pääni koko sisältö bloggeriin suollettuna. Olkaa hyvät!

Kehittelin itselleni tavoitteen, hieman hullunlaisen sellaisen. Homma lähti liikkeelle turhautumisestani siihen, että minulla ei mitä todennäköisimmin tule koskaan olemaan mahdollisuutta kilpailla body-lajeissa.

Kilpailemattomuuteen on muutamakin eri syy.

Ensimmäinen syy on virhe kromosomissa nro 17. Tuo virhe aiheuttaa minulle tautidiagnoosin Q85.00 (eli ”helpommin ymmärrettävästi” ilmaistuna Neurofibromatoosi 1:n). Tällaisen ihon kanssa ei kisalavalle nousemiseminen tule todennäköisesti koskaan toteutumaan kohdallani. Harmi homma. Kisarajoite olisi ehkä helpompi kestää, jos se olisi itsestäni kiinni ja sille voisi tehdä jotain. NF kuitenkin on ja pysyy minussa, vaikka tekisin mitä. Välillä mietin, että voisin kaikesta huolimatta selvittää joltakulta asiaan vihkiytyneeltä, että kuinka suuri vaikutus NF:llä lopulta olisi pisteytykseen.

Toinen syy on rakenteeni: Olen lyhyt ja leveä, eikä minulla ole selkeää vyötäröä. Olen tasapaksu ylhäältä alas. Jalkani ovat lyhyet suhteessa yläkroppaan – olen vähän kuin ihmismaailman Welsh Corgi. Miunlla isot kädet ja jalat ja paksut nilkat. Pitkä yläkroppani ja latsien epäsuotuisa kiinnityskohta yhdistettynä leveään rakenteeseeni aiheuttaa sen, että selkälihasteni on oltava todella leveät ollakseen näyttävät. Tarvitsen ”äijälihakset” näyttääkseni leveäselkäiseltä. Olen kokonaisuudessaan hassunkokoinen: pieni, mutta rakenteeni kuuluu ison ihmisen. Karkeasti ilmaistuna olen rakenteeltani 175 senttinen, mutta pituudeltani 160. Jos naisten CBB (Classic Bodybuilding) olisi vielä olemassa ja hengittäisi, voisin jopa alkaa selvittää mahdollisuuksiani kilpailla ihoni kanssa. Naisten Fitness-fysiikka olisi seuraavaksi sopivin laji, mutta puuttuvat painorajat (?) mahdollistavat osallistujien fysiikoille turhan suuret vaihteluvälit.

Neljäs syy löytyy potentiaalistani. Treeniä minulla on takana yhteensä kolme ja puoli vuotta. Tuosta ajasta viimeiset kaksi vuotta voi laskea oikeaksi treenaamiseksi, koska ensimmäinen puolitoista vuotta meni siihen, että ylipäätän uskalsin mennä muiden sekaan treenaamaan ja tehdäkin siellä vielä jotain. Koko treenihistoriani perusteella ja tuloksia (minulla on kaikki treenit kirjattuna ylös - ihan ensimmäisistä lähtien) voi tehdä pikaisesti sellaisen päätelmän, että minulla on potentiaalia enemmän voiman keräämiseen kuin massan hankintaan. Nämä ovat niitä asioita, joihin ei voi loputtomiin itse vaikuttaa. Toki niille on aina jotain tehtävissä, mutta siellä on taustalla tietty geneettinen alttius, jolle ei voi mitään. En tietenkään anna sen häiritä, vaan aion takoa massaa tähän kroppaan jatkossakin, vaikka se olisi miten kovan työn takana tahansa. Geeneillä en aio heikkoa lihaskasvuani selitellä. Homma voi olla kiinni myös ihan vain siitä, etten treenaa oikealla tavalla enkä riittävän kovaa.

Rajoitteistani huolimatta haluaisin saavuttaa jotain konkreettista salitreeniin liittyen. Koska en voi kilpailla lihasteni muodolla ja koolla, niin miksen kilpailisi niissä piilevällä voimalla? 

Hans sitä oikeastaan alunperin ehdotti, että lähitisin kisaamaan voimanostossa. Täytyy myöntää, että olin ensin ideaa vastaan, ja olen vieläkin vähän. Tai ainakin epäröin hieman. Voimanosto on sellainen laji, että siellä törmää hyvin usein rasvamassalla painoja nostaviin tyyppeihin. Lisäksi olen saanut sellaisen kuvan, että voimanostajat ovat sen tyyppistä porukkaa, että kaltaiseni herkkä ituhippi jää siellä jalkoihin. Pelkkä ajatuskin lähtemisestä voimanostosalille treenaamaan saa niskakarvani kipuamaan pystyyn. Yksi positiivinen seikka sieltä kuitenkin löytyisi: voimanostosalilla ei tarvitsisi kestää mitään Loop FM:ää kaiuttimissa. Se ei kuitenkaan ole riittävä syy siihen, että eksyisin mörinä-örinä-kiroilu-ärinä-machoilu -ympäristöön treenaamaan. Treenaan paljon mieluummin tuon herkkäsieluisen bodarin kanssa tyttösalilla.

Asiaa mietittyäni tajusin, että voin ihan rauhassa olla ihan niin herkkä kuin olen. Voin uudesta lajivalinnastani huolimatta aivan vapaasti olla se, joka pillahtaa itkuun, kun tajuaa rikkovansa oman maastavetoenkkansa ja kyynelehtii milloin mitäkin leffaa katsoessaan. Minun ei myöskään ole pakko vaihtaa treenipaikkaa tai treenata voimanostajien keskellä: Voin jatkaa treenaamista Hansin kanssa vakisalillamme. Puitteet meidän salilla eivät ole parhaat mahdolliset (eivät bodauksen eivätkä voimailun kannalta). Valinnanvaraa ei kuitenkaan ole, joten on pakko tyytyä siihen, mitä on tarjolla. Muutakaan aikaani minun ei tarvitse käyttää voimanostajien kanssa viettämiseen, jos en halua (ja muuten haluakaan). Voin olla se, joka ilmestyy kilpailuihin ”tyhjästä”, suorittaa nostonsa ja poistuu paikalta.

Minun ei myöskään tarvitse nostella painoja rasvan voimin, vaan voin käyttää ihan vain lihasvoimaa. Miksi pitäisi kerätä itselleen tuhti kerros rasvaa sen takia, että saa penkkituloksen paranemaan 20 kilolla? Etenkään, kun se tulos ei suhteessa ole oikeastaan yhtään sen kovempi. Haluan nostaa painoja lihaksilla rasvan sijaan myös siitä syystä, että rasvan kerryttäminen sellaisissa määrin, johon voimanostopiireissä usein törmää, on jo huomattava terveysriski. Miksi pitää vaarantaa terveytensä sekä ylenpalttisella rasvan keräämisellä että vaaralliseksi käyvillä, tolkuttomilla nostopainoilla (sekä vielä joissakin tapauksissa doping-aineillakin)? Miksi hommaa ei voi hoitaa järkevästi, terveellisesti ja turvallisesti?  Minun voimani ovat nyt, ja tulevat jatkossakin olemaan, peräisin lihaksista, kaurapuurosta sekä järjenkäytöstä painojen ja nostotekniikoiden kanssa.

Yksi aika oleellinen juttu voimanostossa ärsyttää minua suunnattomasti. Se juttu on penkki. Lähdetään liikkelle vaikkapa siitä, että valtaosan penkkaustekniikat ovat kerrassaan järkyttävää katsottavaa: penkkaajat vääntävät itsensä sen päiväiselle kaarelle, että nostomatkaa jää ehkä nipin napin viisitoista senttiä. Moinen touhu on sekä typerän näköistä että voimatasojen mittaamisen kannalta epäpätevää. Eli kaikenkaikkiaan järjetöntä.Anteeksi, mutta mitä hienoa on siinä, että lisätään tangon päihin loputtomasti rautaa ja lyhennetään selän kaaren avulla nostomatkaa samaaan tahtiin? Minä en halua enkä aio mennä kisoihin vääntämään selkääni ennätyskaarelle, näyttämään pelleltä, huijaamaan lisää painoa tankoon ja vielä lisäksi vaarantamaan ainokaista kroppaani. Menen joko penkkaamaan rehellisesti ja kunnon liikeradalla tai sitten en penkkaa ollenkaan. Jos tästä nyt joku vetää kookospähkinät nenään, niin itse saa ne sieltä ulos kaivella.

Turvallisuuuttani ja terveyttäni ajatellen minun olisi parempi olla penkkaamatta voimailumielessä, koska nivelissäni on jonkin verran yliliikkuvuutta, joka näkyy pahimmin juuri kyynärtapeissa, mikä on penkkipunnerusta ajatellen riskitekijä. Rakenteeni ei muutoinkaan ole penkkipunneruukseen suunniteltu - käteni kun kuuluvat lähinnä orankisarjaan. Mutta ei hätää, perinteinen penkkipunnerrus on kaiken jo mainitun lisäksi mielestäni lähtökohtaisestikin ärsyttävä liike. Eniten ehkäpä siitä johtuen, että kun tässä maailmassa kertoo miltei kenelle tahansa treenavansa, on kuulijoiden ensimmäinen kysymys useimmiten (miesten keskuudessa ainakin): ”Paljo penkki?!” Salilla tuntuu olevan miltei joka päivä jokin kansainvälinen penkkipäivä: Etenkin maanantaina on turha kuvitella pääsevänsä tekemään esimerkiksi tämän hetkiseen treeniohjelmaani kuuluvaa kapeaa penkkiä odottamatta ensin puolta tuntia, että nämä jalkatreeninsä skpanneet appelsiinikainalot saavat ähinänsä ja ärjynänsä suoritettua. Aivan kuin salilla ei voisi muuta tehdä kuin penkata.

Entäs kyykky sitten? Takakyykky on hyvä ja toimiva liike. Pidän kyykkaamisesta ja takapuoleni on useimmiten samaa mieltä kanssani. Kyykkaaminen isoilla raudoilla ei kuitenkaan ole sekään erityisen turvallista, mutta kuitenkin turvallisempaa kuin penkkaaminen. Kyykyssä on hyvin paljon riskitekijöitä ja polvet ovat aika kovilla, etenkin jos kusee tekniikan kanssa. Mitä isommat raudat selässä on, sitä vaarallisemmiksi virheet muuttuvat. Kyykaaminen kisamielessä pelottaa hieman, mutta en sulje sitä kokonaan pois tavoitteistani, koska se on kuitenkin huomattavasti turvallisempi kuin penkki ja soveltuu rakenteelleni paremmin. Pidän myös kyykkaamisesta paljon ja haluan kehittää kyykkytulostani.

Mitä jää jäljelle? Maastaveto, eli maastanosto, deadlift, mave – suurin rakkauteni ja pahin viholliseni salilla. Maastaveto on se kaikkein kokonaisvaltaisin liike ja voimanostoliikkeistä turvallisin, ainakin omalla kohdallani. Joskin mavenkin voi tehdä myös todella vaarallisesti ja selkänsä voi onnistua rikkomaan väärällä tekniikalla ja liian isoilla raudoilla. Maastavedossa ei kuitenkaan ole niin sanotusti ”painon vietävänä” kuten kyykyssä ja penkissä. Maastavedossa hommaa on suht helppo kontrolloida, ja pahalta tuntuessaan maastaveto on turvallisempi ja helpompi jättää kesken kuin vaikkapa kyykky tai penkki. Yksin treenatessa mavessa on mahdollista käyttää hyvinkin suuria rautoja turvallisesti, koska varmistajaa ei tarvita, koska painon alle ei ole mahdollista jäädä (ellei sitten jotenkin ihmeellisesti onnistu kellahtamaan selälleen kesken noston). Maastaveto on nivelteni kannalta suht turvallinen ja rakenteelleni voimanostoliikkeistä sopivin. Mave ei myöskään aiheuta minussa samanlaista vastenmielistä tunnetta kuin penkkipunnerrus. Mave on itseasiassa se liike, jota toivoisin vakkarisalillanikin näkyvän enemmän: Mavea tekeviä naisia ei kovin paljoa salillamme näe, mikä on hyvin surullista. Voimanosto, ja kaikki siihen liittyvä, tuntuu ympäristönä hieman vieraalta ja siksi koko homma mietityttää - välillä hyvinkin paljon.

Pelkkää voimanostajaa minusta ei kyllä saa, vaikka tumman sinisessä Keijussa paistaisi (Se on hei vegaanista!). Haluan kuitenkin kasvattaa myös massaa, en pelkästään voimaa, joten bodaustreeni pysyy mukana joka tapauksessa. 

Mitä tästä voi nyt sitten ajatella ja millaiseen tulokseen päätyä?

Olen pitkän aikaa kärsinyt vaihtelevasta motivaatiosta. Välillä treenaamiseen löytyy reippaasti motivaatiota, mutta joskus rämmin pitkiäkin aikoja syvissäkin motivaatiokuopissa. Kuoppavaiheet ovat viimeisen puolen vuoden aikana lisääntyneet. Ajatus siitä, että en voi nousta lavalle fysiikkani kanssa, syö myös motivaatiota. Salille lähteminen tuntuu hankalalta, kun ei ollut mitään konkreettista tavoitetta treenaamisen suhteen. Tavoite isommista lihaksista ei ole minulle tarpeeksi selkeä, vaan se jättää liikaa varaa löysäillä. Epäselvä tavoite ilman kilpailuaikeita saa diettaamisen, kalorien laskemisen ja painon tarkan seuraamisen tuntumaan ahdistavalta. Tulee sellainen olo, että minkä ihmeen takia teen kaiken näin tarkasti ja pyöritän jatkuvasti kaikenmaailman lukuja päässäni ja tarkkailen kaiken syömäni perään, kun minulla ei ole mitään tiettyä pistettä ja kehonkoostumusta, johon tähtään.

Jalkatreeniä keskiviikkona vääntäessäni ja lisää rautaa suorin jaloin maastavetoon lisätessäni alkoi ajatukseni homman suhteen selkiytyä. Haluan kerätä massaa, se on selvää. Haluan olla iso pieni. Pituutta en voi kasvaa, niin kasvatan sitten lihasta ja siten saan itsestäni isomman. Voimaakin haluan, koska haluan olla iso ja vahva pikkuinen - sellainen, joka jaksaa kantaa itseään isompia eikä tarvitse aina tuuraajaa pesukoneen kantamiseen muuttojen yhteydessä.

Siinä mavea vääntäessäni mietin, että miksikäs ei: Miksi en ottaisi tavoitteekseni kasvaa isoksi ja muhkeaksi(mahdollisimman rasvattomasti) siten, että minulta löytyisi voimaakin sen verran, ettei tarvitsisi jäädä aina jalkoihin. Miksi en voisi kilpailla vaikkapa pelkästään maastavedossa? Voisin kasvatella massaa ja treenata mavetulostani.

Syntyi uusi tavoite: maastavetoennätys. Ensin ajattelin kiskoa ylös 110 kiloa. Nykyisestä maastavetomaksimista ei ole mitään tietoa, mutta joskus puolitoista vuotta taaksepäin (65 kiloisena) sain surullisen 105 kiloa töin ja tuskin ylös asti (nyt jälkikäteen tarkistin asian ja jouduin huomaamaan, että sainkin vain 100 kiloa ylös, 105 jäi puoliväliin). 110 kiloa tuntui siis järkevältä painolta ensimmäiseksi tavoitteeksi. Nosto tulisi tehdä alle 65 kiloisena.Kun 110kg on selätetty, on aika siirtyä suurempiin kenkiin ja tavoitella 130 kiloa. Voisin asettaa tuon 130 kilon ylöskiskomisen ensi vuoden tavoitteeksi.

Kaikkein kovin, lähes mahdottomalta tuntuvat tavoite, on kiskaista joku päivä 150 kiloa rautaa ylös. Se olisi pikkuisen vajaa 2,5 kertaa tämänhetkinen painoni. Tuosta olisi tarkoitus suoriutua alle 65 kiloisena. Kaikkein suurin ja mahtavin tavoite olisi painaa alle 60 kiloa ja vetää maasta 150. Aika tuju tavoite, kun tutkii tämänhetkisiä tilastoja: Alle 60 kiloisten Suomen ennätys on tällä hetkellä 145 kiloa.

Sitten, jos joku päivä alkaa tuntua siltä, että voisin kilpailla voimillani, niin sitten menen ja teen maastavedon Suomen ennätyksen omassa painoluokassani (alle 60 kiloisissa). Saatan osallistua myös kyykkyyn. Penkki on ainakin toistaiseksi pois laskuista. Saatan kilpailla jo ennen kuin olen saanut nostettua sen 150 kiloa maasta. Jos kuitenkin joku päivä sen 150 nostan, niin voin melkein luvata, että menen tekemään sen myös kilpailuihin.

Eli nyt mennään eteenpäin sekä massaa että voimaa tavoitellen ja tulevaisuudessa voimanostokilpailuihin tähdäten.

5 kommenttia:

  1. Oho! No kylläpäs nyt muuttui suunnitelmat! :D Mites sulla muuttuu sitten treenaukset ja ravinnot? Aiotko selvitä omin neuvoin (+Hansin) vai onko tarkoitus saada jotain treineriä? Mitenhän pitkällä tähtäimellä tuo 130 kg voisi olla realistista saavuttaa? Ja hienoa, jos kilpakentät näyttävät nyt olevan lähempänä! :) Mää tiedän yhden tyypin, joka on moninaisten urheiluharrastusten (ja cbb:n jälkeen) vaihtanut voimannostoon, tarkemmin raw-sarjaan, se on kans 160 cm pitkä ja vissiin saanut tehtyä jo monia (maailman)ennätyksiä, mutta on kyllä tapahtunut melkoinen muutos sen kehossa (aikas paljon rasvaa...), tuntuu jotenkin hassulta väkipakolla lihottaa sen takia, kun ei ole enää terveydelle kovin hyvä...

    VastaaPoista
  2. Eihän tuo nyt mitenkään merkittävä muutos ole...
    Tai on se melko merkittävä, koska ennen oli vain sellainen epämääräinen ajatus siitä, että voisi olla hienoa kisata fysiikallaan, mutta taustalla on kuitenkin koko ajan ollut tieto siitä, että moinen on todennäköisesti mahdotonta, joten nykyinen tavoite on ainakin realistisempi, omia edellytyksiäni ajatellen.

    Treeniin nyt ei merkittävää muutosta tule, ainoastaan voimatreeniä tulee mukaan, bodaustreenin ohelle. Ruokavalio pysyy samanlaisena, siihen ei oikeastaan ole tarvetta puuttua, koska ei ole tarkoitus lähteä pyöristymään. :)
    Lisäksi maastaveto tai sen eri variaatiot tulevat jatkossa kuulumaan aina treeniohjelmaani, koska maastavetotuloksen kehittämiseksi sitä pitää treenatakin. Pelkästään bodausmielessä tehtävään treeniin ei tarvitisi sisällyttää jatkuvasti mavea (eikä muitakaan perus voimaliikkeitä).

    130 kiloa saattaa olla turhan kova tavoite ensi vuodelle. Sen 110 kilon ylittäminen voisi olla realistisempi ensi vuoden ajaksi...
    130 on kuitenkni aika paljon, kun tähän mennessä paras on se 105 kg, ja sekin 5 kg nykyistä suuremmalla kehonpainolla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja yksin ja Hansin avustuksella olisi tarkoitus selvitä. Ainakin niin pitkään kuin se vain suinkin on mahdollista - ja luulen, että aika pitkälle päästään ihan omillaan. Olen muutenkin niin tarkka sen kanssa, että millaisen valmentajan haluan, jos sellaiselle joskus tulee tarve, niin siksikin koitetaan omin avuin mennä mahdollisimman pitkälle. :)

      Poista
  3. Mua lähinnä rupes naurattaa noi kyseenalaistamiset. Jos joku niistä vetää herneen nenään niin huhheijaa.

    Se on tosiaan jännä, kuinka paljon motivaatioon se vaikuttaa, onko konkreettista päämäärää vai ei. Jos mäkin vaan haluaisin pikkuhiljaa kasvattaa lihaksiani ihan muuten vaan, niin en olis todellakaan niin tarkka ja tavotteellinen. Varmasti tulis löysäiltyä välillä treenien suhteen turhaankin ja söisin välillä yli ja ali sen mikä olis optimaalista.

    Mä tosiaan autan niin paljon ku mahdollista, mut meidän täytyy tutustua maksimivoimasysteemeihin enemmän, koska mua ei ole moinen koskaan kiinnostanu niin en ole siihen tutustunukaan paljoa. Se, että yhdistää massa- ja voimahakusen treenin, on taas tuttua, joten alkuun ainakin päästään hyvinkin.

    VastaaPoista
  4. Jep. Hassua, miten heti eilen tuli sellainen olo, että haluan päästä tekemään mavea (joko sumoa tai kapeaa). No, pääsee tänään sentään tekemään suorin jaloin maastavetoa, mutta ei kuitenkaan ole sama...

    Mulle itselleni on etenkin noiden syömisten suhteen tärkeää, että on jotain konkreettista tavoiteltavaa. Kun on taipumus syömisen kanssa sössimisiin ja liian tarkoista määritelmistä ahdistumiseen, on tärkeää, että niihin määritelmiin on joku syy, koska silloin niiden mukaan meneminen ei tunnu niin perhanan pakonomaiselta.

    Vaikka en minä silti aio kellontarkkaan ja pilkuntarkkaan elää, koska se nyt vain on liikaa omalle päälleni. Jos joskus tekee mieli mennä Vegemestaan ja sen jälkeen vielä Gopaliin porkkanleivokselle, niin minähän menen - ellen sitten ole dieetillä (vaikka ei sekään moista tekoa täysin pois sulje). Ja jos haluan syödä leffateatterissa karkkia, niin en ala sitä joka kerta itseltäni kieltää, koska tiedän, että jatkuva itsensä kieltäminen tulee jonain päivänä vastaan äkkinäisesti tyhjentyneen ruokakaapin muodossa - ja se ei ole hyvä.

    Haluan tehdä asiat tosissani, mutta en niin, että ne tuntuvat pakolta tai pakkomielteiseltä.

    VastaaPoista