sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Uuden idean sulattelua

Nyt tulee pitkä teksti: suuren pääni koko sisältö bloggeriin suollettuna. Olkaa hyvät!

Kehittelin itselleni tavoitteen, hieman hullunlaisen sellaisen. Homma lähti liikkeelle turhautumisestani siihen, että minulla ei mitä todennäköisimmin tule koskaan olemaan mahdollisuutta kilpailla body-lajeissa.

Kilpailemattomuuteen on muutamakin eri syy.

Ensimmäinen syy on virhe kromosomissa nro 17. Tuo virhe aiheuttaa minulle tautidiagnoosin Q85.00 (eli ”helpommin ymmärrettävästi” ilmaistuna Neurofibromatoosi 1:n). Tällaisen ihon kanssa ei kisalavalle nousemiseminen tule todennäköisesti koskaan toteutumaan kohdallani. Harmi homma. Kisarajoite olisi ehkä helpompi kestää, jos se olisi itsestäni kiinni ja sille voisi tehdä jotain. NF kuitenkin on ja pysyy minussa, vaikka tekisin mitä. Välillä mietin, että voisin kaikesta huolimatta selvittää joltakulta asiaan vihkiytyneeltä, että kuinka suuri vaikutus NF:llä lopulta olisi pisteytykseen.

Toinen syy on rakenteeni: Olen lyhyt ja leveä, eikä minulla ole selkeää vyötäröä. Olen tasapaksu ylhäältä alas. Jalkani ovat lyhyet suhteessa yläkroppaan – olen vähän kuin ihmismaailman Welsh Corgi. Miunlla isot kädet ja jalat ja paksut nilkat. Pitkä yläkroppani ja latsien epäsuotuisa kiinnityskohta yhdistettynä leveään rakenteeseeni aiheuttaa sen, että selkälihasteni on oltava todella leveät ollakseen näyttävät. Tarvitsen ”äijälihakset” näyttääkseni leveäselkäiseltä. Olen kokonaisuudessaan hassunkokoinen: pieni, mutta rakenteeni kuuluu ison ihmisen. Karkeasti ilmaistuna olen rakenteeltani 175 senttinen, mutta pituudeltani 160. Jos naisten CBB (Classic Bodybuilding) olisi vielä olemassa ja hengittäisi, voisin jopa alkaa selvittää mahdollisuuksiani kilpailla ihoni kanssa. Naisten Fitness-fysiikka olisi seuraavaksi sopivin laji, mutta puuttuvat painorajat (?) mahdollistavat osallistujien fysiikoille turhan suuret vaihteluvälit.

Neljäs syy löytyy potentiaalistani. Treeniä minulla on takana yhteensä kolme ja puoli vuotta. Tuosta ajasta viimeiset kaksi vuotta voi laskea oikeaksi treenaamiseksi, koska ensimmäinen puolitoista vuotta meni siihen, että ylipäätän uskalsin mennä muiden sekaan treenaamaan ja tehdäkin siellä vielä jotain. Koko treenihistoriani perusteella ja tuloksia (minulla on kaikki treenit kirjattuna ylös - ihan ensimmäisistä lähtien) voi tehdä pikaisesti sellaisen päätelmän, että minulla on potentiaalia enemmän voiman keräämiseen kuin massan hankintaan. Nämä ovat niitä asioita, joihin ei voi loputtomiin itse vaikuttaa. Toki niille on aina jotain tehtävissä, mutta siellä on taustalla tietty geneettinen alttius, jolle ei voi mitään. En tietenkään anna sen häiritä, vaan aion takoa massaa tähän kroppaan jatkossakin, vaikka se olisi miten kovan työn takana tahansa. Geeneillä en aio heikkoa lihaskasvuani selitellä. Homma voi olla kiinni myös ihan vain siitä, etten treenaa oikealla tavalla enkä riittävän kovaa.

Rajoitteistani huolimatta haluaisin saavuttaa jotain konkreettista salitreeniin liittyen. Koska en voi kilpailla lihasteni muodolla ja koolla, niin miksen kilpailisi niissä piilevällä voimalla? 

Hans sitä oikeastaan alunperin ehdotti, että lähitisin kisaamaan voimanostossa. Täytyy myöntää, että olin ensin ideaa vastaan, ja olen vieläkin vähän. Tai ainakin epäröin hieman. Voimanosto on sellainen laji, että siellä törmää hyvin usein rasvamassalla painoja nostaviin tyyppeihin. Lisäksi olen saanut sellaisen kuvan, että voimanostajat ovat sen tyyppistä porukkaa, että kaltaiseni herkkä ituhippi jää siellä jalkoihin. Pelkkä ajatuskin lähtemisestä voimanostosalille treenaamaan saa niskakarvani kipuamaan pystyyn. Yksi positiivinen seikka sieltä kuitenkin löytyisi: voimanostosalilla ei tarvitsisi kestää mitään Loop FM:ää kaiuttimissa. Se ei kuitenkaan ole riittävä syy siihen, että eksyisin mörinä-örinä-kiroilu-ärinä-machoilu -ympäristöön treenaamaan. Treenaan paljon mieluummin tuon herkkäsieluisen bodarin kanssa tyttösalilla.

Asiaa mietittyäni tajusin, että voin ihan rauhassa olla ihan niin herkkä kuin olen. Voin uudesta lajivalinnastani huolimatta aivan vapaasti olla se, joka pillahtaa itkuun, kun tajuaa rikkovansa oman maastavetoenkkansa ja kyynelehtii milloin mitäkin leffaa katsoessaan. Minun ei myöskään ole pakko vaihtaa treenipaikkaa tai treenata voimanostajien keskellä: Voin jatkaa treenaamista Hansin kanssa vakisalillamme. Puitteet meidän salilla eivät ole parhaat mahdolliset (eivät bodauksen eivätkä voimailun kannalta). Valinnanvaraa ei kuitenkaan ole, joten on pakko tyytyä siihen, mitä on tarjolla. Muutakaan aikaani minun ei tarvitse käyttää voimanostajien kanssa viettämiseen, jos en halua (ja muuten haluakaan). Voin olla se, joka ilmestyy kilpailuihin ”tyhjästä”, suorittaa nostonsa ja poistuu paikalta.

Minun ei myöskään tarvitse nostella painoja rasvan voimin, vaan voin käyttää ihan vain lihasvoimaa. Miksi pitäisi kerätä itselleen tuhti kerros rasvaa sen takia, että saa penkkituloksen paranemaan 20 kilolla? Etenkään, kun se tulos ei suhteessa ole oikeastaan yhtään sen kovempi. Haluan nostaa painoja lihaksilla rasvan sijaan myös siitä syystä, että rasvan kerryttäminen sellaisissa määrin, johon voimanostopiireissä usein törmää, on jo huomattava terveysriski. Miksi pitää vaarantaa terveytensä sekä ylenpalttisella rasvan keräämisellä että vaaralliseksi käyvillä, tolkuttomilla nostopainoilla (sekä vielä joissakin tapauksissa doping-aineillakin)? Miksi hommaa ei voi hoitaa järkevästi, terveellisesti ja turvallisesti?  Minun voimani ovat nyt, ja tulevat jatkossakin olemaan, peräisin lihaksista, kaurapuurosta sekä järjenkäytöstä painojen ja nostotekniikoiden kanssa.

Yksi aika oleellinen juttu voimanostossa ärsyttää minua suunnattomasti. Se juttu on penkki. Lähdetään liikkelle vaikkapa siitä, että valtaosan penkkaustekniikat ovat kerrassaan järkyttävää katsottavaa: penkkaajat vääntävät itsensä sen päiväiselle kaarelle, että nostomatkaa jää ehkä nipin napin viisitoista senttiä. Moinen touhu on sekä typerän näköistä että voimatasojen mittaamisen kannalta epäpätevää. Eli kaikenkaikkiaan järjetöntä.Anteeksi, mutta mitä hienoa on siinä, että lisätään tangon päihin loputtomasti rautaa ja lyhennetään selän kaaren avulla nostomatkaa samaaan tahtiin? Minä en halua enkä aio mennä kisoihin vääntämään selkääni ennätyskaarelle, näyttämään pelleltä, huijaamaan lisää painoa tankoon ja vielä lisäksi vaarantamaan ainokaista kroppaani. Menen joko penkkaamaan rehellisesti ja kunnon liikeradalla tai sitten en penkkaa ollenkaan. Jos tästä nyt joku vetää kookospähkinät nenään, niin itse saa ne sieltä ulos kaivella.

Turvallisuuuttani ja terveyttäni ajatellen minun olisi parempi olla penkkaamatta voimailumielessä, koska nivelissäni on jonkin verran yliliikkuvuutta, joka näkyy pahimmin juuri kyynärtapeissa, mikä on penkkipunnerusta ajatellen riskitekijä. Rakenteeni ei muutoinkaan ole penkkipunneruukseen suunniteltu - käteni kun kuuluvat lähinnä orankisarjaan. Mutta ei hätää, perinteinen penkkipunnerrus on kaiken jo mainitun lisäksi mielestäni lähtökohtaisestikin ärsyttävä liike. Eniten ehkäpä siitä johtuen, että kun tässä maailmassa kertoo miltei kenelle tahansa treenavansa, on kuulijoiden ensimmäinen kysymys useimmiten (miesten keskuudessa ainakin): ”Paljo penkki?!” Salilla tuntuu olevan miltei joka päivä jokin kansainvälinen penkkipäivä: Etenkin maanantaina on turha kuvitella pääsevänsä tekemään esimerkiksi tämän hetkiseen treeniohjelmaani kuuluvaa kapeaa penkkiä odottamatta ensin puolta tuntia, että nämä jalkatreeninsä skpanneet appelsiinikainalot saavat ähinänsä ja ärjynänsä suoritettua. Aivan kuin salilla ei voisi muuta tehdä kuin penkata.

Entäs kyykky sitten? Takakyykky on hyvä ja toimiva liike. Pidän kyykkaamisesta ja takapuoleni on useimmiten samaa mieltä kanssani. Kyykkaaminen isoilla raudoilla ei kuitenkaan ole sekään erityisen turvallista, mutta kuitenkin turvallisempaa kuin penkkaaminen. Kyykyssä on hyvin paljon riskitekijöitä ja polvet ovat aika kovilla, etenkin jos kusee tekniikan kanssa. Mitä isommat raudat selässä on, sitä vaarallisemmiksi virheet muuttuvat. Kyykaaminen kisamielessä pelottaa hieman, mutta en sulje sitä kokonaan pois tavoitteistani, koska se on kuitenkin huomattavasti turvallisempi kuin penkki ja soveltuu rakenteelleni paremmin. Pidän myös kyykkaamisesta paljon ja haluan kehittää kyykkytulostani.

Mitä jää jäljelle? Maastaveto, eli maastanosto, deadlift, mave – suurin rakkauteni ja pahin viholliseni salilla. Maastaveto on se kaikkein kokonaisvaltaisin liike ja voimanostoliikkeistä turvallisin, ainakin omalla kohdallani. Joskin mavenkin voi tehdä myös todella vaarallisesti ja selkänsä voi onnistua rikkomaan väärällä tekniikalla ja liian isoilla raudoilla. Maastavedossa ei kuitenkaan ole niin sanotusti ”painon vietävänä” kuten kyykyssä ja penkissä. Maastavedossa hommaa on suht helppo kontrolloida, ja pahalta tuntuessaan maastaveto on turvallisempi ja helpompi jättää kesken kuin vaikkapa kyykky tai penkki. Yksin treenatessa mavessa on mahdollista käyttää hyvinkin suuria rautoja turvallisesti, koska varmistajaa ei tarvita, koska painon alle ei ole mahdollista jäädä (ellei sitten jotenkin ihmeellisesti onnistu kellahtamaan selälleen kesken noston). Maastaveto on nivelteni kannalta suht turvallinen ja rakenteelleni voimanostoliikkeistä sopivin. Mave ei myöskään aiheuta minussa samanlaista vastenmielistä tunnetta kuin penkkipunnerrus. Mave on itseasiassa se liike, jota toivoisin vakkarisalillanikin näkyvän enemmän: Mavea tekeviä naisia ei kovin paljoa salillamme näe, mikä on hyvin surullista. Voimanosto, ja kaikki siihen liittyvä, tuntuu ympäristönä hieman vieraalta ja siksi koko homma mietityttää - välillä hyvinkin paljon.

Pelkkää voimanostajaa minusta ei kyllä saa, vaikka tumman sinisessä Keijussa paistaisi (Se on hei vegaanista!). Haluan kuitenkin kasvattaa myös massaa, en pelkästään voimaa, joten bodaustreeni pysyy mukana joka tapauksessa. 

Mitä tästä voi nyt sitten ajatella ja millaiseen tulokseen päätyä?

Olen pitkän aikaa kärsinyt vaihtelevasta motivaatiosta. Välillä treenaamiseen löytyy reippaasti motivaatiota, mutta joskus rämmin pitkiäkin aikoja syvissäkin motivaatiokuopissa. Kuoppavaiheet ovat viimeisen puolen vuoden aikana lisääntyneet. Ajatus siitä, että en voi nousta lavalle fysiikkani kanssa, syö myös motivaatiota. Salille lähteminen tuntuu hankalalta, kun ei ollut mitään konkreettista tavoitetta treenaamisen suhteen. Tavoite isommista lihaksista ei ole minulle tarpeeksi selkeä, vaan se jättää liikaa varaa löysäillä. Epäselvä tavoite ilman kilpailuaikeita saa diettaamisen, kalorien laskemisen ja painon tarkan seuraamisen tuntumaan ahdistavalta. Tulee sellainen olo, että minkä ihmeen takia teen kaiken näin tarkasti ja pyöritän jatkuvasti kaikenmaailman lukuja päässäni ja tarkkailen kaiken syömäni perään, kun minulla ei ole mitään tiettyä pistettä ja kehonkoostumusta, johon tähtään.

Jalkatreeniä keskiviikkona vääntäessäni ja lisää rautaa suorin jaloin maastavetoon lisätessäni alkoi ajatukseni homman suhteen selkiytyä. Haluan kerätä massaa, se on selvää. Haluan olla iso pieni. Pituutta en voi kasvaa, niin kasvatan sitten lihasta ja siten saan itsestäni isomman. Voimaakin haluan, koska haluan olla iso ja vahva pikkuinen - sellainen, joka jaksaa kantaa itseään isompia eikä tarvitse aina tuuraajaa pesukoneen kantamiseen muuttojen yhteydessä.

Siinä mavea vääntäessäni mietin, että miksikäs ei: Miksi en ottaisi tavoitteekseni kasvaa isoksi ja muhkeaksi(mahdollisimman rasvattomasti) siten, että minulta löytyisi voimaakin sen verran, ettei tarvitsisi jäädä aina jalkoihin. Miksi en voisi kilpailla vaikkapa pelkästään maastavedossa? Voisin kasvatella massaa ja treenata mavetulostani.

Syntyi uusi tavoite: maastavetoennätys. Ensin ajattelin kiskoa ylös 110 kiloa. Nykyisestä maastavetomaksimista ei ole mitään tietoa, mutta joskus puolitoista vuotta taaksepäin (65 kiloisena) sain surullisen 105 kiloa töin ja tuskin ylös asti (nyt jälkikäteen tarkistin asian ja jouduin huomaamaan, että sainkin vain 100 kiloa ylös, 105 jäi puoliväliin). 110 kiloa tuntui siis järkevältä painolta ensimmäiseksi tavoitteeksi. Nosto tulisi tehdä alle 65 kiloisena.Kun 110kg on selätetty, on aika siirtyä suurempiin kenkiin ja tavoitella 130 kiloa. Voisin asettaa tuon 130 kilon ylöskiskomisen ensi vuoden tavoitteeksi.

Kaikkein kovin, lähes mahdottomalta tuntuvat tavoite, on kiskaista joku päivä 150 kiloa rautaa ylös. Se olisi pikkuisen vajaa 2,5 kertaa tämänhetkinen painoni. Tuosta olisi tarkoitus suoriutua alle 65 kiloisena. Kaikkein suurin ja mahtavin tavoite olisi painaa alle 60 kiloa ja vetää maasta 150. Aika tuju tavoite, kun tutkii tämänhetkisiä tilastoja: Alle 60 kiloisten Suomen ennätys on tällä hetkellä 145 kiloa.

Sitten, jos joku päivä alkaa tuntua siltä, että voisin kilpailla voimillani, niin sitten menen ja teen maastavedon Suomen ennätyksen omassa painoluokassani (alle 60 kiloisissa). Saatan osallistua myös kyykkyyn. Penkki on ainakin toistaiseksi pois laskuista. Saatan kilpailla jo ennen kuin olen saanut nostettua sen 150 kiloa maasta. Jos kuitenkin joku päivä sen 150 nostan, niin voin melkein luvata, että menen tekemään sen myös kilpailuihin.

Eli nyt mennään eteenpäin sekä massaa että voimaa tavoitellen ja tulevaisuudessa voimanostokilpailuihin tähdäten.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kaikenlaista - och samma på Svenska

Ehken kuitenkaan ala vääntää kaksikielistä merkintää, mutta ruotsin kieleen tuli otettua kosketus Vaasan seudulle suuntautuneen viikonloppureissun muodossa. Ystäväpariskunta järjesti toissa viikolla kaveriporukalle mökkireissun kiitoksena polttareista sun muista hääjutuista. Oli huisin mukava reissu - iso kiitos järkänneille. Tämmöisiä juttuja pitäisi olla useammin. <3

Kun tästä porukasta on kyse, ei ole kovinkaan yllättävää, että päädyttiin myös kirppikselle tuon reissun aikana.

Sieltä löytyi Lanaknits:n Allhemp6 -hamppulankaa. Tästä löydöstä olen enemmän kuin innoissani - etenkin, kun olivat vielä edullisia: neljä vyyhtiä maksoi 20 euroa. Vertailuksi kerrottakoon, että lankakaupoissa tuo maksaa sellaisen 12-14 euroa vyyhti.  Säästin siis yli kolmekymppiä - aika huikeaa, eikös? Samassa pöydässä oli useampaakin väriä samaa lankaa, mutta maltoin mieleni, vaikka teki mieli ostaa ne kaikki. Nyt ärsyttää vähäsen, etten pääse tekemään näistä mitään vähään aikaan, kun hääjutut vie tällä hetkellä kaiken ylimääräisen ajan.

Planeetan parhaat vegepurilaiset ei ole oman luokitukseni mukaan varsinainen kirppislöytö, koska se löytyi uutena muiden uusien kirjojen joukosta (vaikka olivathan langatkin uusia, mutta ero kirjaan oli siinä, että ne olivat kirppistavarana myyntiin tuotuja). Hinta oli edullinen kirjakauppoihin nähden, joten tartuimme tilaisuuteen. Lisäksi löytyi vielä leffa, joka minun piti aikoinaan käydä katsomassa teatterissa, muttaen sitten jostain syystä käynytkään.
Salilla olen käynyt entiseen tapaan, eli pitkälti jaksamisen mukaan, pyrkien vähintään kolmeen treenikertaan viikossa. Treenaaminen tosin maistuu välillä puulta (rehellisesti sanottuna aika useinkin tällä hetkellä) ja motivaatio on hukkateillä. Jonkinlaista kehitystä kuitenkin tulee ja treeni kulkee ihan kohtalaisesti, myös silloin, kun salille lähtiessä tuntuu, ettei hommasta tule yhtikäs mitään. Aina ei ole kovin suurta intoa lähteä salille ja keskittyminenkin on (taas vaihteeksi) vähän heikonlaista.

Tänäänkin pitäisi mennä treenaamaan jalat, mutta tuntuu, että olisin paljon mieluummin kotona syömässä, leffoja katsomassa ja virkkaamassa ja muita hääjuttuja järkkäämässä. Nämä motivaatiokuopat ovat rasittavia. Salilla käyminen ja naama irvessä vääntäminen tuntuu välillä turhauttavalta, kun ei ole mitään konkreettista tavoitetta asiaan liittyen. Salilla on mukava käydä ja treenaaminen on kivaa, mutta kaikki se tarkkuus mitä siihen minullakin tällä hetkellä liittyy, tuntuu lähinnä ahdistavalta ja pakonomaiselta, kun ei ole mitään konkreettista, johon tähdätä.

Hans halusi tuossa pari päivää sitten ottaa pikaisesti pari kuvaa selästäni. En tosin saa selkääni näyttämään kuvissa siltä, miltä peilistä katsomalla näyttää (toki asiaan vaikuttaa myös valaistus muut "pikkuseikat" - kuvatessa valaistuksen merkitys vielä korostuu). Ihan hyvältä tuo silti näyttää. Olen hirmu kriittinen itseäni kohtaan ja turhaudun helposti, jos näytän omiin silmiini pieneltä. Yksi merkittävimmistä ongelmistani on, että näen kuvissa hyvin usein lihasten sijasta vain Neurofibromatoosin. Pitäisi opetella katsomaan kuvista lihaksia sen sijaan, että kyttäisi kaiken aikaa vain ihoaan.
Häähommat etenevät ihan mukavasti (lukuun ottamatta vaikeuksia vihkijän saamiseen liittyen). Virkkaamista on viime päivinä riittänyt ja tulee riittämään vielä pitkän aikaa. Kävin äidin kanssa sunnuntaina Kädentaitomessuilla Pirkkahallissa. Sieltä sain aika paljon ideoita ja inspiraatiota sekä pukuun että koristeluun liittyen. Inspiraatiotulvan seurauksena hain eilen Taitokeskuksesta paperilankaa, josta olisi tarkoitus ruveta askartelemaan koristeluita vielä tämän viikon aikana. Puvun suhteen pitäisi vielä päästä itsensä kanssa yhteisymmärrykseen bolerosta/huivista. Ideoita asian suhteen tuntuu vain olevan ihan liikaa, mikä tekee päätöksenteosta hankalaa. Onneksi voi aina virkata, jotta pääsee edes jossakin eteenpäin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Suklaata ja saippuoita Saksasta

Taannoin tehdystä Turun reissusta jäi niin hirveä himo Vantastic Foodsin maidottomia valkosuklaanappeja kohtaan,  että oli pakko etsiä verkkokauppa, joka toimittaisi niitä Suomeen. Suurella halulla Turussa syömämme suklaat olivat nimittäin ostettu Tukholmasta, eikä tähän hätään herttinen sentään mitään Ruotsin matkaa pysty tekemään.

Onneksi löytyi saksalainen (ylläri!) Boutique-Vegan. Sieltä tarttui vähän muutakin mukaan. Olisi tehnyt mieli tilata koko puoti tyhjäksi, mutta maltettiin mielemme.

Tänään saapuneista pahvilaatikoista paljastui tämän näköisiä juttuja:

- 2 pakettia maidottomia valkosuklaanappeja
- 2 pakettia tummasuklaanappeja
- 4 litraa hamppumaitoa (tätä saisi Suomestakin ihan helposti, mutta tilattiin nyt samalla tätäkin, kun tarve kyseiselle tuotteelle kuitenkin on)
- litra maissimaitoa, koska se kuulosti liian mielenkiintoiselta ohitettavaksi
- litra spelttimaitoa samasta syystä
-  1 törppö pyykinpesunestettä
- 1 törppö tiskiainetta
-  mineraalidödö vegebodarille, joka tosin on ollut dödöttä jo toista vuotta, mutta ajatteli moisen hankkia harvoja poikkeustilanteita (mm. häät) varten.

Lisäksi olivat laittaneet yhden ravintopatukan + näytepussukan nallekarkkeja mukaan pakettiin. :)


Boutiqoue Vegan on pelkästään vegaanisia tuotteita myyvä yritys. Verkkokaupasta saa tilattua kaikenlaista aina koiranruoasta riisivanukkaisiin ja vegemakkaroihin. Kodinhoitotuotteille löytyy myös oma osastonsa. Kylmätuotteetkin ovat tilattavissa verkkokaupasta ja niille on saatavissa erillinen termopakkaus. En kuitenkaan suosittelisi tilaamaan kylmätuotteita Suomeen asti, ainakaan lämpimillä keleillä. Toimitus on perusnopea - meille paketti matkasi tasan viikon.

Taas vähän harmittaa, että Suomi on aika takapajula vegehommissa. Mutta on täälläkin tilanne parantunut huomattavasti takavuosiin nähden ja minun kasvissyöntiakoinani Suomen tarjontaan on tullut paljon positiivisia muutoksia, joista merkittävimmät viimeisen muutaman vuoden aikana.  Niin, ja onhan Vegekaupallakin jo kaksi kivijalkamyymälää. :)

Mutta nyt pääsen taas kokeilemaan häitä varten kaikkea kivaa, kun sain tarvittavia aineksia varastoon. :)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Blogihiljaisuuden väliaikainen katkaisu

Häähommat ovat vieneet aikaani. Päivät tuntuvat muutoinkin kiitävän ohi turhan vikkelästi. Blogi on jäänyt vähän unholaan. Liekö nuo hääkiireet ja päivien katoaminen pätevä syy blogihiljaisuuteen vai olenko rehellisesti sanottuna ollut vain saamaton tämän mokoman suhteen?

On minulla oikeastikin ollut vähän kaikenlaista: Olen väsännyt erilaisia kokeiluja häätarjottavista ja istunut koneella etsimässä kakuntekovinkkejä ja metsästänyt leivontatarvikkeita. Lisäksi olen istunut päivisin hissukseen koneella, etten herättäisi unirytminsä vasten tahtoaan sotkenutta vegebodaria. Myös mekon suunnittelu ja väkertäminen on niellyt aikaa - jos ei muutoin, niin pään sisällä.

Blogia on näin syksyllä muutenkin vähän kurja päivittää - etenkin reseptien sun muiden julkaisumielessä. Haluaisin kehitellä kaikenlaisia kivoja reseptejä tänne julkaistavaksi, mutta en ole koskaan tyytyväinen luomuksistani ottamiini kuviin, joten reseptit eivät kovinkaan usein päädy tänne asti. Meidän asuntomme on muutenkin aivan tajuttoman hämärä ja näin pimeänä aikana entistäkin hämärämpi, niin kuvailu on jokseenkin haasteellista. Pitäisi ehkä vihdoinkin kyhätä köyhän miehen studiovehkeet, jotta saisi meidänkin keittiössä otettua edes jotenkuten siedettäviä kuvia ja tulisi tätä blogiakin päivitettyä välillä. Nyt ei oikein motivo päivittäminen, kun kuvista tulee aina aivan karmeita. Lisäksi olen turhan laiska opettelemaan kameran käyttöä - hämärät olosuhteet kun ovat omalla tavallaan haasteelliset.

Stressaan sitä, etten päivitä tätä tarpeeksi usein. Oikeasti sillä ei ole väliä miten usein tänne tekstejä laitan. Tai sillä ei ainakaan pitäisi olla väliä. Tuntuu vain siltä, että en koskaan saa tälle lukijoita, jos päivittelen tätä kerran kuussa. Kuka jaksaa seurata blogia, johon ilmestyy päivityksiä vain silloin tällöin ja harvakseltaan - ja nekin jotain ihme jauhantaa?

Noh. Jotta nyt edes jotain saisin tänne laitettua, nappasin epämääräisiä kuvia viimeaikojen parhaista kirppislöydöistäni.


Voisin selailla 60- ja 70-lukujen käsityölehtiä päiväkausia. Niissä on jotain maagista ja sellaista kauneutta, jota ei nykypäivän lehdissä ole. Nyt joku siellä ruudun toisella puolella oksentaa jo pelkästä ajatuksesta. Olkaa hyvät ja anteeksi. Itse haaveilen asunnosta, jossa on juuri sellaiset kaikkien muiden inhoamat keltaiset/vihreät keittiön kaapistot, niin ja kaakelit totta kai sopivasti samaan henkeen. Pöytäliinaksi jokin ihana kirppisaarre, värimaailmaan sopien sekin 70-luvulta ja verhot myös. Lautaset ja kupit kaikki erivärisiä keskenään, nekin kirppislöytöjä ja mahdollisimman värikylläisiä.

Kyllä. Olen ihan hulluna noihin vuosikymmeniin ja niiden väri- ja kuviomaailmaan. Lisäksi sen ajan vaatteiden istuvuus on omaan silmääni miellyttävempi kuin 80-90-lukujen vaatteiden, jotka ovat kummia säkkejä ja kasarivaatteiden hartialinjaan mahtuisi jääkiekkosuojukset jopa minun bodariolkapäideni kanssa. Vaikka on niissä 80-luvun neonhohtoisissa hiihtohaaleirassakin jotain kiehtovaa. Mikään ei silti voita sitä ihanaa ruskean, keltaisen, oranssin ja vihreän väriloistoa.
Psykologian käsikirjan, Psyyken, hankin mielenkiinnosta ihmismieltä kohtaan (ja vähän muistakin syistä, joista ei vielä toistaiseksi tämän enempää). Ensin vähän säikähdin 10 euron hintaa, mutta pikaisen googlailun jälkeen (taas yksi hyvä puoli siinä, että minäkin siirryin älypuhelinten älyttömään maailmaan) huomasin, että kymppi ei olekaan mitenkään hirveä hinta. Tuota ei nimittäin tällä hetkellä ole saatavilla mistään uutena, ja jos olisikin, sen hinta olisi lähemmäs 50 euroa. Huutonetistä alin tälle löytämäni hinta oli 18 euroa. Suht halvalla siis lähti mukaan, kun oli vielä todella hyväkuntoinenkin (ei merkintöjä tms.). Hyvä löytö!

Löytyi myös uusi sanapelituttavuus. En ole tähän ehtinyt vielä tutustua kovin tarkasti - jokin Rubikin kuution ja sanapelin risteytys tämä kuitenkin kai on. Käyttämättömältä vaikutti, kun kuutiokin oli vielä muoveissa. Sanapelit on kivoja - ja tämä on Letramixin ohella siitä mukava, että tätä voi helposti pelata yksinäänkin, lautapeliseuraa kun ei ihan lähietäisyydellä hirveästi asu ja useimmat meidän lautapeleistämme ovat mukavimpia vähintään neljän hengen porukalla pelattuna.