perjantai 27. kesäkuuta 2014

Ei mitään kepeää kirjallisuutta


Vanhan kirjallisuuden päivät on sellainen osittain pakollinen juttu joka vuosi. Sinne pitää aina eksyä, vaikka ei välttämättä tahtoisikaan. Useimmiten kyllä tahdon. Olen ottanut tavakseni käydä tonkimassa aina vähintään Rosebudin ja Sammakon osastot. Kyllä minä vanhojakin kirjoja Sylväällä tongin, mutta niistä harvemmin löytyy mitään mielenkiintoista. Niissä on myös kohtalaisen kovat hinnat käytetyiksi (pätee myös vähemmän harvinaisten kirjojen kohdalla).

Ostaisin mielelläni kirjatkin käytettynä, mutta himoitsemiani kirjoja harvemmin edes löytyy käytettynä. Välillä pitää siis joustaa kierrätysintohimostaan ja "-pakkomielteestään" (itse pidän sitä lähinnä intohimona, sivulliset saattavat olla toista mieltä. :D)

Tänään mukaan tarttuivat kuvassa köllöttävät opukset. Keittokirjoja ei voi koskaan olla liikaa (eikä myöskään käsityökirjoja) ja siitä syystä sellainen piti ostaa tälläkin kerralla. Nyt hyllystäni löytyy monien muiden vegesapuskaoppaiden lisäksi myös Tuija Ruuskan Aurinkomaa - koko perheen kasviskeittokirja. Ruokateemalla jatketaan myös kahden muun ostoksen osalta, mutta ilman herkkureseptejä. En vain yksinkertaisesti kyennyt jättämään Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatettuja pöytään odottamaan ostajaansa, vaan se piti saada itselle. Kirjoja voisi toki lainata kirjastosta, mutta niihin on huomattavasti helpompi ja mukavampi palata, kun ne löytyvät omasta hyllystä ja näin uskon käyvän tämänkin kanssa. Syötäväksi kasvatettujen lisäksi myös Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta päätyi vihdoinkin kätösiini. Se on ollut ostoslistallani heti ilmestymisestään lähtien ja nyt olen sen onnellinen omistaja (joskaan teoksen sisälto ei välttämättä tee kovin onnelliseksi).

Kaikesta päätellen en vietä tulevia sadepäiviä kevyen hömppäkirjallisuuden parissa, vaan aion paneutua vakaviin ja synkkiin aiheisiin. Näistä tulee vielä tarkempaa raporttia, kun vain saan kummankin teoksen luetuksi.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Merirosvoilua ja pohdintaa itsetunnosta ja rohkeudesta

Olen kuulemma saanut lisää uskottavuutta merirosvona. Arpieni lisääntyminen tekee minusta kuulemma entistä merirosvoisemman (mikä ihmeen taivutusmuoto tuo nyt oli...:D). Kiitos Hans tästä suuresta kunniasta! <3

Oli tuossa vähän treenitaukoa. Kävin veitsen alla 28.5. ja pääsin eilen ensimmäistä kertaa treenaamaan - meinasin vallan kuolla ja kupsahtaa salille. No, oikeasti meinasin vain oksentaa. Kroppa ei oikein tykännyt jalkatreenistä pitkän tauon jälkeen. Myöskään treenihistoriani ensimmäinen hiilaria sisältänyt treenijuoma saattoi olla osallinen asiaan. Vielä puoli tuntia treenin jälkeenkin oksetti. Voin kertoa, että palkkarin nauttiminen oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Tänään oli jo vähän kepeämpi olo, eikä treenijuomakaan enää aiheuttanut ylimääräistä möyrintää mahassa.

Leikkauksessa veisteltiin seitsemän neurofibroomaa pois, joista kuusi oli pinnallisia ja yksi ihonalainen. Alunperin menin poistattamaan kolmea (ja toivoin salaa, että kirurgi suostuisi leikkaamaan reidestä pari, kun sanoisin, ettei korvan päältä tarvitse tällä kertaa leikatakaan). No, kävikin niin, että kirurgisetä (joka muuten oli Gastroenterologian erikoiskirurgi elikäs vatsatauteihin ja suolistoon erikoistunut heepo) totesi, että tottahan toki voidaan ottaa reidestäkin ja lapaluusta otetteassa menee samalla myös olkapäiden patit. Mikäs siinä: Seitsemän "kolmen hinnalla". Tottahan toki minä suostuin - eipähän tarvitse jatkuvasti rampata leikeltävänä ja olla sen takia jatkuvasti pitkiä aikoja pois salilta. Mitä enemmän voidaan hoitaa noita kiusankappaleita kerralla helkattiin, sen parempi.

Kivoja kuvia aiheeseen liittyen löytyy alapuolelta. Teidän onneksenne en leikkaussalissa napannut poistetuista möykyistä kuvaa. Hyi että! Eivät olleet mitään kovinkaan mukavan näköisiä. Herkät laittavat nyt silmät kiinni, vaikkei mitään erityisen inhaa olekaan tulossa.


Reisi kehitti ihan kivat mustelmat. Todellisuudessa ne olivat (ja ovat muuten olemassa vieläkin, mutta jo merkittävästi vaaleampina) paljon rajumman näköiset kuin kuva antaa ymmärtää. Oli inhottava kulkea noiden tikattujen reisien ja niihin muodostuneiden valtavien mustelmien kanssa ympäriinsä, kun ei voinut laittaa pitkiä housuja jalkaan, koska tikit olisivat ottaneet kiinni puntteihin. Kuljin siis lyhyissä shortseissa siihen asti, että tikit poistettiin. Sain töissä vähän väliä uteluita, että olenko kaatunut. Mitä ihmettä?! Kuka saa reiteen mustelmia ja kolhuja kaatuessa? Yleensä polvet kolhiintuvat moisessa koheltamisessa...uskokaa minua, minä tiedän - tai siis polveni tietävät.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta suunnilleen 15 vuoteen, kun olin julkisella paikalla shortsit jalassa ilman alle sullottuja sukkahousuja tai legginssejä. Tuli omituinen olo. Jotenkin aina häpesin ja inhosin pahkuroitani ja laikkujani niin paljon, etten tahtonut näyttäytyä julkisesti reidet paljaana. Mustelmaisten ja tikattujen reisien kanssa sen sijaan oli paljon helpompi lähteä ihmisten ilmoille. Uteluihin tosin meinasi mennä hermot ja tuntui, että ihmiset kyselivät vähän väliä (jotkut jopa usempaan kertaan) kaatumisestani jne. Mietin jopa sanovani takaisin jotain ei-niin-fiksua (esimerkiksi kommenttia siitä, että miksi kysyjällä on hiukset sillä tavalla kuin ovat ja onko tämä kenties nukkunut huonosti, kun silmänsä ovat ruskeat). Olen viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana oppinut ilmaisemaan itseäni ja asioitani rohkeammin. Osaan kuitenkin myös pitää asiat sisälläni tarvittaessa. Ainakin useimmiten. Nyt pystyin ja pysyin hiljaa. Kun kysyjä huomasi tikit (moni siis uteli kaatumiseta havaittuaan ensin vain valtavat mustelmat), alkoi utelu leikkauksista. Joskus totesin vain kylmän viileästi, että siitä on joo leikattu neurofibroomia. Moni meni siinä vaiheessa hyvin äkkiä hiljaiseksi. Kerroin välillä, että pitäisin kyllä pitkiä housuja, jos tikit eivät tarttuisi puntteihin.  Lopulta kuitenkin pääsin uteluista eroon, kun tikit poistettiin ja sain laitettua pitkäpunttiset housut jalkaan. Seuraavan kerran laitan shortsit vasta sitten, kun mustelmat ovat kadonneet täysin. En enää jaksa sitä kaikkea utelua. Kaikkea sitä, jolta olen välttynyt verhoutumalla kaikkein kuumimmillakin kesähelteillä päästä varpasiin. Utelut eivät varmaan olisi tuntuneet niin raskailta ja inhottavilta, jos olisin aiemmin törmännyt vastaaviin. Tämä oli minulle kuitenkin aivan uutta. Ennen olen suojautunut ja kyennyt suojautumaan. Nytkään utelut eivät liittyneet suoranaisesti neurofibromatoosiin, mutta itseni tuntien voin selittää uteluista syntynyttä vaivaantunutta ja pelokasta oloa sillä, että yhdistin ne neurofibromatoosiini. Ajattelin niiden johtuvan siitä ja ihmisten ajattelevan päässään ties mitä kaikkea mahdollista...

Tämä on valtava edistysaskel minulle. Nyt aion kulkea shortseissa kesäisin ilman, että tarvitsee hikoilla ja tuskastua leggareiden tai sukkisten kanssa. Jos reisissäni jäljellä olevat patit, melko runsaat kahvilaikut ja vuosien varrella kertyneet hehkeät arvet hämäävät jotakuta, niin se on sitten hänen ongelmansa. Minä en enää aio alistua siihen, että verhoutuisin päästä varpaisiin välttyäkseni ihmisten kummaksunnalta tai inhotukselta. Jos jotakuta inhottaa niin katsokoon muualle. En minäkään pidä jokaisen vastaantulijan ulkonäöstä, mutta en silti anna sen vaikuttaa itseeni. Miksi pitäisi antaa vastaantulijoiden ulkomuodon ja olemuksen vaikuttaa omaan olotilaan (etenkin, kun puhutaan negatiivisesta vaikutuksesta - positiivinen on sitten asia erikseen)?

Kyllähän se vähän turhauttaa, kun ihmiset nyyhkivät muutamaa luomea vatsassa/selässä jne. Eivätkä voi moisten takia mennä bikineissä rannalle. Sama homma vaikkapa yksittäisten arpien kanssa. Minä olen päässyt helpolla NF:ni kanssa, mutta silti sapettaa, kun jotkut jaksavat tehdä parista luomesta esteen rannalle lähtemiseen. Se myös satuttaa: Jos pari luomea estää rannalle lähtemisen, niin entäs sitten tämän näköinen selkä?
Sitä tulee välillä ajateltua hyvinkin rankkoja juttuja itsestään, kun törmää surkutteluihin satunnaisista luomista tai arvista - tai vaikkapa selluliiteistä. Tai väärän mallisesta nenästä ja raskauksien läsähdyttämistä tisseistä. Luomet tekevät ihosta ainutlaatuisen - kenelläkään ei ole samanlaista ihoa. Omituinen nenä voi olla jonkun mielestä hyvinkin kaunis. Itse olen aina inhonnut omaa isoa nenääni, mutta kyllä sillekin löytyy uskollinen ihailijansa. Kaikki eivät pidä samanlaisista asioista, ja hyvä niin. Raskauksien myötä lässähtäneet rinnat taas ovat saaneet sen verran ainutlaatuisen tapauksen johdosta muotonsa, että niitä voi ja pitääkin kantaa ylpeydellä, vaikka maan vetovoima tuntuisikin vetävän niitä puoleensa. Selluliitti taas on selluliittiä - sitä on vaikkapa miten monella muullakin - jopa hoikilla. Kun vain vielä löytäisin itselleni sen saman rohkeuden, jota toivon muilta löytyvän ulkonäköpaineidensa kanssa. Tässä yhäti vaativampien kauneusihanteiden maailmassa ei aina ole helppoa olla poikkeavan näköinen, ja sen vuoksi joidenkin ihmisten verrattain pienet ongelmat saavat käteni hapuilemaan niitä pitkäpunttisia housuja ja pitkähihaista paitaa kaapista. Olen kuitenkin päättänyt pysyä vahvana ja tiputtaa vuosia vaivanneen taakan harteiltani. Olen jättänyt ihan liikaa asioita tekemättä sen takia, etten näytä vähissä vaatteissa erityisen sileäihoiselta. Olen ollut hirveän epävarma ja pelännyt, että ihmiset eivät halua olla lähelläni, jos näkevät neurofibroomani.

Olen kaikesta huolimatta ajatellut mennä rannalle. En välttämättä sille kaikkein ruuhkaisimmalle, mutta jonnekin kuitenkin. Ja olen ajatellut tehdä sen myös bikineissä. Kyllä. Tämä ajatus oli päässäni jo viime kesänä, mutta ei tullut jostain syystä käytyä uimassa kertaakaan koko kesänä. Oikeastaan ajattelin ensimmäisen kerran uskaltautuvani bikineissä rannalle jo kesällä 2010. Se oli ensimmäinen kesä Hansin kanssa. Silloin ajatus tosin vain käväisi mielessäni, mutta se hetki oli sitäkin tärkeämpi käännekohta NF:n hyväksymiselle. Viime kesänä löysin itseni sovittamasta bikinejä ja lopulta ostamassa niitä  - tosin nyt pitää mennä ostamaan täksi kesäksi sopivan kokoiset. Taisin kasvaa ulos viime kesänä ostetuista. Hupsis!

Ja toisaalta - miksen uskaltaisi rannalle bikineissä, kun olen blogissa julkaissut kuvia, joissa minulla ei liiemmin ole ylimääräisiä vaatteita. Joskin kuvat on treenikehityksen seuraamisen kannalta julkaistuja, mutta näyttävät saman mitä bikineissä rannalla heiluminen...vaikka silti kylläkin vähemmän. Tai ainakin valikoiden. Esitettävät kuvat voi aina itse valikoida, mutta rannalla näyttää siltä miltä näyttää - välillä myös hyvin typerältä.

Merkittävintä tässä hommassa on kuitenkin se, että alle viisi vuotta sitten en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella, että edes ajattelisin joskus vielä lähteväni bikineissä rannalle, mutta neljä vuotta sitten ajattelin asiaa ensimmäisen kerran.

Reisi näytti tällaiselta ennen leikkausta. Toki koipiin jäi vielä paljon pahkuroita ja laikkuja (ja uusia sekä vanhoja arpia, bonuksena polvien näyttävät arvet jokakesäisestä pyörällä kaatuilusta ala-asteikäisenä). En kuitenkaan jaksa välittää jäljelle jääneistä. Jos jotakuta häiritsee, niin siinähän sitten häiritsee. Ja tulkoon sitten kysymään. Minä kyllä vastaan. En kylläkään voi taata vastauksen ystävällisyyttä.

Omasta tilanteestani puhuminen saa minut toisaalta surulliseksi, koska tiedän, että maailmassa on ihmisiä, joilla on oikeasti paljon laaja-alaisempia ongelmia ulkonäköön liittyen. Jo pelkästään neurofibromatoosin kanssa on monella paljon pahempi tilanne kuin minulla. Tulee sellainen olo, että suren itsekin ihan turhaa ongelmaa. Itse en voi omasta tulevaisuudestani tietää. En tiedä miltä ihoni näyttää vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua - eikä tiedä kukaan muukaan. NF:n käyttäytymisen ja oireiden ilmenemisen ennustaminen on lähes mahdotonta. Mutta miksi sitä pitäisi murehtia nyt? Tiedän, että minulla on rinnallani ihminen, joka rakastaa minua (ja pitää maailman kauneimpana), vaikka olisin päästä varpaisiin neurofibroomien peitossa. Tiedän myös, että ympärilläni on muitakin ihmisiä, joille olen aivan yhtä arvokas, oli minulla sitten yksi tai 20000 neurofibroomaa. Itselläni on vielä eniten opittavaa itseni kanssa elämisessä, mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa. Aion kasvaa entistä vahvemmaksi, ja niin teenkin - pala palalta.